Kotisohvalta koronaa vastaan

Nyt on meidän vuoromme pitää huolta heistä, jotka pitivät huolen siitä, että saamme istua itsenäisellä kotisohvallamme. Meille perusterveille ei ole mikään mahdottomuus pysyä kotona, mennä metsään ja viettää aikaa perheen kanssa. Voimme myös auttaa riskiryhmään kuuluvia hoitamalla kauppa- ja apteekkiasiat heidän puolestaan. Nyt jos koskaan tarvitaan yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta.

Olen huolissani niistä lapsiperheistä ja aikuisista, joiden arjessa jaksamista ovat tukeneet ne toiminnot, jotka nyt ovat suljettuina. Avoimet kerhot, kirjastot, harrastukset, kuntouttava toiminta, ostoskeskusten leikkipaikat ovat niitä paikkoja, joissa perheenäiti on voinut hengähtää hetkisen tai yksinäinen on voinut saada päiväänsä ääntä ja elämää. Kotona ja metsässä voi viettää aikaa, mutta harvoin puut vastaavat ja lapset ovat hiljaa.

Voiko mennä leikkipuistoon, jos pysyy vähintään metrin päässä? Saavatko kummit tavata kummilastaan, jos kaikki osapuolet ovat terveinä? THL ei voi ottaa tässä tilanteessa kantaa yksittäisiin kysymyksiin, mutta yksittäisiä ihmisiä nämä juuri koskettavat ja yksittäisistä ihmisistä muodostuu kansa. Kansa, joka pani petäjäistä pettuun ja sisulla kuokki suosta pellon. Nyt hamstrataan jauhelihaa ja kuokitaan ostoskärryt täyteen wc-paperia. Ja unohdetaan, että kaikilla ei ole mahdollisuuksia varautua tai ostaa kalliimpia vaihtoehtoja. Matkustetaan pohjoiseen ja kuormitetaan pieniä terveyskeskuksia. Jokainen reagoi huoleen tulevaisuudesta omalla tavallaan ja se näkyy kauppojen hyllyillä sekä pohjoisen hiihtohissijonoissa.

Tehdäänkö kotona tästä tilanteessa kuormittuneena huonoja tai peruuntumattomia ratkaisuja, joiden seurauksista kärsijät ovat tämän tilanteen väistämättömiä uhreja? Onko olemassa työryhmä, joka miettii näitä harmaata aluetta lähestyviä perheitä ja ihmisiä? Kuormittuuko lastensuojelu entisestään? Miten käy heille, joiden kuntouttaminen peruuntuu? Miten me voimme tukea kanssaihmisiä etäältä? Kenelläkään ei taida olla valmiita vastauksia, mutta vilpitöntä tahtoa auttaa on jo ilmennyt esimerkiksi perustetuilla kauppojen riskiryhmille tarkoitetuilla asiointiajoilla, naapuriapu-ryhmillä sekä kotikouluvinkeillä. Yle on lisännyt Areenaan Ryhmä Hau -jaksoja, satuaplikaatioita voi käyttää maksutta ja virtuaalikonsertteja ollaan järjestämässä.

Aina niin järkevä läntinen naapurimaamme on toiminut odottamattomalla tavalla. Ruotsi ei esimerkiksi ole sulkenut kouluja eikä rajoittanut vierailuja hoitokodeissa. Ainoastaan yli 500 hengen kokoontumiset ovat peruttuina. Mitä tästä pitäisi ajatella? Jossain artikkelissa kirjoitetaan jo siitäkin, että tämä ei ole vaarallista pelkästään vanhuksille ja riskiryhmille. Mitä meille ei kerrota? Paniikin lietsontaa vai totta...

Suomen Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö kehottaa viisaasti ottamaan henkistä läheisyyttä, kun fyysistä etäisyyttä pitää noudattaa. Ymmärrän henkisen läheisyyden niin, että noudatan viranomaisten ohjeita ja annan heille työrauhan. Autan ikääntyvää naapuria tarvittaessa, viestitän kotiäideiltä kuulumisia, käyttäydyn myötätuntoisesti myös somessa ja pyrin olemaan positiivinen. Soitan isosiskolle, jos ahdistaa. Isovanhempien toivon oppivan videopuhelut, pienen kestävän eron heistä. Arvostan varhaiskasvatuksessa, terveydenhuollossa sekä muita etulinjassa työskenteleviä ja toivon heille jaksamista tärkeässä työssään. Yritän yhdessä muiden kanssa selvitä tästä kotisohvalta käsin huolellisen käsienpesun jälkeen.

Sakari Pälsin (Eräelämän perinteitä, 1944) lopuksi lainaten: ”Tiukassa paikassa sisu sanoo: mahdottomalta näyttää, mutta koetetaan kuitenkin. Ja sitten koetetaan – ja voitetaan.” Koetetaan mekin pysyä vahvoina ja terveinä, sopivasti tasa-arvon päivänä - yhdessä.

Kotiäiti isolla koolla

Kotiäiti isolla koolla (julkaistu Uutisoivassa lyhyempänä versiona 5.3.2020)

(Koti)äidin työ on mittaamattoman arvokasta kasvatus- ja huolenpitotyötä, unohtamatta isejä ja muita huoltajia. Kotiäidin tehtävänä on kasvattaa lapsestaan vähintään hyvinvoiva, sosiaalinen, ongelmia ratkaiseva, luova, globaali, terveelliset ja ekologiset elämäntavat omaava yhteiskunnan jäsen, joka maksaa veroja ja saa Suomen talouden nousuun tekemällä eettisiä, kotimaisia ja kestäviä hankintoja. Ei mikään helppo (soija)nakki.

Miten yhteiskunta arvostaa tätä kotiäitiyttä? Naurettavan vähän. Verrataanpa esimerkiksi kotihoidontukea päivähoitopäivän hintaan per lapsi. Kotihoidontuesta maksetaan veroa ja kotihoidontuella vietetty aika pienentää töissä käyvän työeläkettä. Yhdestä alle 3-vuotiaasta lapsesta saa kotihoidontukea alle 300 euroa verojen jälkeen, seuraavista alle 100 euroa. Päivähoitopäivän hinta kunnalle vaihtelee kuntakohtaisesti 70 eurosta 150 euroon per lapsi. Pikaisella matemaattisella toimituksella kallein päivähoitokuukausi (keskimäärin 20 hoitopäivää) maksaa 3000 euroa, ja jos tämän vertaa suoraan palkkana, niin 25 veroprosentin jälkeen jää 2250 euroa, edullisimmasta verojen jälkeen 1050 euroa. Ja tässä tapauksessa lasta hyvinvoivaksi kansalaiseksi on kasvattamassa useampi varhaiskasvattaja, joita ohjaavat varhaiskasvatuslaki -sekä suunnitelma. Kotiäiti hoitaa vastuullisen tehtävän vähintään työpäivän mittaisesti yksin ja paljon pienemmällä summalla.

Kotiäidin pitää tietää kaikesta kaikki ja enemmänkin, vaikka olisi vatsataudissa tai nukkunut vain parin tunnin yöunet. Hänen pitää olla myös kestoimettäjä- ja vaippailija, sormiruokailuchef, leijonaemo, sataan laskija, metamestari, väsymätön leikkijä, ensihoitaja, peukun hanskaan ykkösellä hoitava, iltasiivoaja, kylmällä kahvilla pärjäävä murtumaton vuori, joka suojelee lasta kaikelta pahalta. Hänen pitää olla äiti, joka rakastaa isolla ärrällä, mutta huolehtii itsestään ja vaatii itselleen pienillä kirjaimilla. Kotiäidiltä vaaditaan pääministeritasoista työn laatua, ilman ilta-, yö- ja viikonloppulisiä, lomarahoja, avustajia ja yksityiskoneita.

Ja kun kotiäiti ei jaksakaan kylmällä kahvilla ja huono äiti -suklaalla, jos hoidettavana onkin moniallerginen tai vakavasti sairas lapsi, useampi lapsi pienillä ikäeroilla, tukiverkot kaukana tai olemattomissa, mielen päällä parisuhde- ja talousmurheita tai kotiäiti itse sairastuu tai uupuu, mitä sitten? Onko paikalla automaattisesti yhteiskunnan tukijoukot ja muut apukeinot? Ei, pahimmassa tapauksessa paikalla on usean kuukauden jono tukitoimiin tai syyttävä sormi, joka tietää, että kaikki on vaan vaiheita ja kestettävä: ennenkin on jaksettu, laitettu lapsi puusaaviin ja lypsetty lehmät. Ja joka ainoa kerta paikalla on Äidin soimaava omatunto.

Useimmiten peukku hoituu paikoilleen viimeistään kolmosella, äiti jaksaa laskea sataan monta kertaa päivässä ja saa joskus kahvinsa kuumana. Väsyneinäkin äidit rakastavat joka päivä ja nauttivat lapsensa kasvun seuraamisesta. Ovat tyytyväisiä siihen, että Suomessa on olemassa kotihoidontuki ja mahdollisuus hoitaa lasta kotona. Arvostusta tämä tärkeä kunniatyö kaipaisi sanomattakin enemmän, edes (soija)nakin mitan verran.

Viina, väkevämpi rakkautta? (Julkaistu UutisOivassa 19.12.2019)

”Aattoaamu valkenee hiljalleen, mutta kirkkaana, harvinaista. On ihan hiljaista. Kaikki on vielä hyvin, vaikka ilmassa väreileekin jotain kireää, pahaenteistä. Äiti hääräilee joululaatikoiden parissa kasvoillaan hymy, kireä hymy. Isä hunnuttaa kinkkua hyväntuulisena, mutta hermostuneena. Isommat lapset koristelevat kuusta ja yrittävät pitää yllä leppoisaa jouluntunnelmaa, samalla vilkuillen varovasti vanhempiaan. 

Jokaiseen jouluun kuuluu kynttilöiden vienti läheisten haudoille. Haudoille, jotka nytkin ovat osa valtavaa kynttilämerta. Paluumatkalla autossa tunnelmaa voisi leikata veitsellä, isä kiroaa ruuhkassa matelijoita. Kotona isä häviää välillä jonnekin ja palaa takaisin lemuten joltakin jo tutulta, joltakin, joka kuuluu jokaiseen jouluun. Jouluntunnelma on jäänyt himon tallaamaksi, mikään muu ei tunnu miltään.

Äiti ja lapset ovat näennäisen iloisia, sisällä syvällä oleva voima kuitenkin valmiina pakenemaan pelon ja sielunsuojan maailmaan. Tuntien kuluessa isän jutut tulevat piikitteleviksi ja ilkeiksi. Isä nuokkuu, muuttuu aivan kuin toiseksi, on murheellisten laulujen maan perikuva. Muu perhe on varuillaan ja hätääntynyt. Äidin ääni säröilee, kun hän yrittää rauhoitella isompia lapsia. Perheen pienin on paennut jonnekin omaan maailmaansa. Hän vain istuu hiljaisten kyynelien valuessa pitkin poskia, tietäen, että äänekkäät ärsyttäisivät isää.

Jouluruuan aikaan viina, vahvempi ihmistä, on tehnyt tehtävänsä ja isä sammunut sohvalle. Äiti ja lapset avaavat surullisina joulupakettejaan, jokainen hiljaa toivoen, että joulunpyhät olisivat pian ohi ja että isä ei herää ennen kuin selvittyään..."

Näin valitettavan monessa perheessä vietetään tai on vietetty joulua, jonka kuuluisi olla ihmeitä täynnä, lämmin ja peloton, varsinkin perheen pienimmille. Ei vain joulun, vaan jokaisen hetken kuuluisi olla lämmin ja peloton pienen kasvaessa ja muodostaessa omaa- ja maailmankuvaansa. On surullista, että viina, väkevämpi rakkautta, ohjailee arkea ja juhlaa liian monessa perheessä.

THL:n mukaan yli puoli miljoonaa suomalaista juo yli riskirajojen. Suurin osa näistä suomalaisista pitää itseään kuitenkin kohtuukäyttäjänä. Ylen dokumenttisarja Pullopostia lapsuudesta kertoo karua totuutta alkoholismista: alkoholiriippuvuus on hermosolutason krooninen aivosairaus, joka ei katso ikää, sukupuolta eikä yhteiskuntaluokkaa. Taipumus alkoholiriippuvuuteen periytyy, riippuvainen lähisukulainen kasvattaa alkoholisoitumisriskin kolminkertaiseksi. Sosiaalisella ympäristöllä ja sattumalla on myös osuus alkoholiriippuvuuden kehittymisessä. Joka tapauksessa, alkoholismi on suomalainen kansantauti, joka tappaa.

Se on vaiettua, kulissia, surua, häpeää, pettymyksiä ja pelkoa. Se on oksennuksia, örinää, ahdistusta, jännittämistä, huutoa ja raivoa. Alkoholismi on valintoja ennen läheisiä, kiinnostuksen kohteita ja muita mielihyvän lähteitä, alkoholia ennen kaikkea. Alkoholiriippuvaisen lasten ja läheisten elämä kulkee sen vuoristoradan mukaisesti, mitä alkoholisti sinä päivänä ja hetkenä sattuu tuntemaan.

Surullisinta on, että vaikka alkoholismi on sairaus, se on myös valinta: ennen läheisiäsi, lastasi, valitset viinan. Lasillisen vapautta, villiä viihdettä, pakopaikan arjesta tai omista muistoista. Lasillisten mukana uppoavat lapsen mieli ja sielu, jotka peittyvät pelkoon ja pettymyksiin. Kestätkö sen?

Ikinä ei ole liian myöhäistä valita toisin. Anna lapsellesi raitis joulu. Ja arki.

Millainen on hyvä elämän ehtoopuoli? (Julkaistu UutisOivassa 14.11.2019)

Vaikka lakkaisin muistamasta, en lakkaisi tuntemasta. Vaikka lakkaisin puhumasta, en lakkaisi kuuntelemasta. Iholla ja sielulla on muisti, joka ei lakkaa olemasta. Muisti voi olla sairauden aiheuttaman usvaverhon takana tai verhottuna elämän eri käänteisiin, mutta se on kuitenkin olemassa.
Terveyden- ja hyvinvoinninlaitoksen mukaan Suomessa arvioidaan olevan yli 190 000 muistisairasta. Pitkäaikaishoidossa olevista vanhuksista kolme neljästä sairastaa muistisairautta. Geriatrian erikoislääkäri Laura Viikari arvelee, että muistisairauden kanssa tullaan lääkäriin turhan myöhään. Sairauden varhainen diagnosointi on kuitenkin tärkeää, sillä lääkkeet mahdollisesti hidastavat taudin etenemistä. Lääkityksen lisäksi on oleellista, että päivissä on sisältöä: mielekästä tekemistä, yhdessäoloa, liikuntaa ja älyjumppaa.
Muistisairaus ei ole vain ikääntyvien asia, sillä se heijastuu sairastuneen koko lähipiiriin. Läheinen yrittää usein toimia muistisairaan aistien ja sanattoman viestinnän tulkkina. Tämä voi olla raskasta, surullistakin ja vaatii sietokykyä niin henkisesti kuin fyysisesti. Tuttujen ja turvallisten asioiden tekeminen on kuitenkin parempaa hoitoa, kuin muistisairaan virhetulkintojen korjaaminen. Jos muistisairas on tykännyt esimerkiksi leipoa, niin leivotaan. Yhteinen tekeminen on usein mielekkäämpää, kuin kellon tikityksen kuuntelu tai asian surkuttelu. Myös lähipiirille on olemassa apua sairauden kanssa jaksamiseen.
Ihmisen elämänkaari kiertää ympyrän: vauvan perustarpeet jäävät ikäihmisellekin, vaikka muu katoaisi. Suu aukeaa syötettäessä, silmät etsivät katsetta, pehmeä kosketus ja lempeä puhe rauhoittaa. Kyyneleet kertovat pahasta olosta tai kivusta ja kiukuttelu mieliharmista. Muistin temppuillessa ja sanojen kadotessa fyysiset keinot sekä kärttyisyys saattavat olla ainoat, joilla ikäihminen yrittää tulla ymmärretyksi tai peitellä epävarmuuttaan ja suojella itseään. Sairaus puhuu ja käyttäytyy rajusti, ei ihminen sen takana. Äiti on sana, joka säilyy viimeiseen asti - turvassa olemisen ja rakkauden tarve säilyy viimeiseen asti.
Toivoisin, että kun itse olen vanha, voin ryystää kahvini tassilta sokeripala huulessa, tanssia lempikappaleeni tahdissa, lukea lempikirjojani villasukat jalassa ja viettää ehtooni rakkaimpieni kanssa viimeiseen hengenvetoon saakka. Toivoisin, että olisin elänyt elämäni niin, että jättäisin jälkeeni paljon hyvän tahdon ja tekojen askeleita, mutta vain vähän toisia loukkaavia harppauksia ja luontoa mustuttaneita hiilijalanjälkiä. Jos menettäisinkin muistini, en menettäisi rakkautta.
Hei, juuri Sinä, raota rohkeasti ikääntymisen verhoa. Koputa ikääntyvän naapurisi ovea tai tarjoudu vapaaehtoiseksi hoivakotiin ja jätä kiireesi, anna aikaasi, puhu rauhallisesti, vitsaile hassuja, viljele vanhoja sanontoja, keitä kahvia, katsele valokuvia, soita musiikkia, lue lehteä, lähde ulos, kuuntele muistoja tai pidä vain kädestä kiinni. Vaikka lakkaisimme muistamasta, emme lakkaisi ilahtumasta läsnäolosta ja kosketuksesta.

Takaa-ajo

Pajeron takapeilistä näkyivät mustan Audin ajovalot. Ne lähestyivät uhkaavasti ja Ellen oli painettava kaasu, vaikka kierrosmittari näytti lähes maksimia. Onneksi vauva nukkui. Koirakin oli ihmeen rauhallinen. Onneksi hän oli hankkinut sille jämäkämmän kuljetushäkin.

Kello oli puoli neljä yöllä, eikä Ylöjärventiellä liikkunut ketään. Pajeroon oli vaihdettu jämäkämpi alustasarja, joten se imeytyi tiehen. Tämä helpotti Ellen ohjaamista. Vauhtia oli reilusti yli sata. Elleä hirvitti ajaa vauva kyydissä näin lujaa, mutta muuta mahdollisuutta ei ollut. Jos Audi saavuttaisi heidät, heidän elämillään ei olisi mahdollisuutta.

Elle kurvaisi Pajeron äärirajoilla Ollilantielle ja siitä peltojen läpi Kaanaantielle. Audin maavara ei riittänyt, sen valoja ei enää näkynyt. He olivat turvassa, ainakin toistaiseksi. Elle kääntyi Kaanaantieltä vasemmalle Hämeenkyrön suuntaan ja hiljensi vauhtia. Pajerokin huohotti ja Elle antoi sen hetken vetää henkeä. Hän aikoi lähteä kohti Helsinkiä, eikä sekuntiakaan ollut hukattavana. Onneksi vauva nukkui edelleen ja koirakin vaikutti tyytyväiseltä uudessa häkissään. 

Elle mietti, miten hänen jäljilleen oli päästy, samalla kun asensi auton navigaattoriin uutta osoitetta. Valikossa vilahti koti. Niin tietysti, olipas hän ollut idiootti. Kylmäkkö ja Puukko olivat tutkineet hänen autonsa Tampereella ja löytäneet hänen kotiosoitteensa navigaattorin uumenista. Elle oli asettanut kotiosoitteen valmiiksi, kun hän silloin tällöin yötä myöten palaili postauskeikoilta, eikä jaksanut näppäillä pieniä näppäimiä. 

Tätä laiskuutta hän nyt katui. Hänen kotiinsa oli hyökätty, perheen koti ja reviiri oli tahrattu ikiajoiksi. Kotiin ei enää voinut palata. Mitä ja miten hän kertoisi Laurille. Samaan hengenvetoon hän kaivoi laukustaan toisen kännykkänsä ja laittoi Laurille viestin, että tämä olisi varovainen ja kertoisi ajoissa, milloin olisi palaamassa vaellusreissulta takaisin. Elle kiihdytti auton kolmostiellä yli sallitun, Pajeron hengähdyshetki oli ohi.

Uskalla olla kiltti (Julkaistu UutisOivassa 15.8.2019)

Pekka Töpöhäntä – kirjojen sanoma on koulujen alettua ajankohtainen. Monni-kissa kiusaa Pillin ja Pullan kanssa Pekkaa, koska tällä on töpöhäntä eli tämä on erilainen. Silti Pekka on aina mukava, eikä maksa samalla tavalla takaisin, vaan uskaltaa olla kiltti, ystävällinen ja reilu. Pekan ystävät puolustavat Pekkaa, mutta moni kissa ummistaa silmänsä kiusaamiselle, koska pelkää tulevansa itse kiusatuksi tai pois suljetuksi joukosta. Kiusaamiseen puuttuminen ja sen ennaltaehkäisy kuuluu meille jokaiselle aikuiselle, me emme voi ummistaa silmiämme. Meidän aikuisten on taattava lapsille turvallinen kasvuympäristö ja varmistettava sekä Pekan että Monnin kaltaisten hyvinvointi.

Me vanhemmat ja aikuiset olemme lasten malleja elämään ja toisten ihmisten kanssa olemaan opettelemisessa. Meistä lapset ja nuoret imevät käyttäytymismalleja ja vuorovaikutustapoja kuin pesusienet niin hyvässä kuin pahassakin. Näille pesusienille on hyvä opettaa, etteivät tahallaan loukkaa ketään ja ovat ystävällisiä kanssaeläjille. Suuttuminenkin on normaali tunne ja kuuluu ihmisyyteen, mutta miten sen näyttää, on opettelemisen paikka itse kullekin. Pienelle on tärkeää sanoittaa, että joskus ihminen suuttuu ja tekee sekä sanoo ehkä typeryyksiä, mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, on tärkeää. Tarvittaessa sovitaan, pyydetään anteeksi ja yritetään seuraavalla kerralla käsitellä harmin tunnetta sopivammalla tavalla.

Varhaiskasvatus ja koulu panostavat tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetteluun aiempaa enemmän. Nämä taidot tukevat lasten psyykkistä sekä sosiaalista hyvinvointia ja turvaavat kasvua yhteiskunnan aktiiviseksi jäseneksi. Jokainen meistä toivoo tulevansa hyväksytyksi ja arvostetuksi sekä kuuluvansa joukkoon.

Vanhemmat toivovat lapselleen parasta omien arvojensa mukaisesti. Kukaan ei opeta lastaan kiusaamaan toista tai olemaan tietoisesti ilkeä. Kiusaamista tapahtuu silti, erilaisten tutkimustulosten mukaan runsaastikin. Erimielisyydet ovat väistämättömiä ihmisten välillä, eivätkä välienselvittelyt sinänsä ole paha asia. Näissä tilanteissa opetellaan hallitsemaan erilaisia tunteita, selvittelemään riitoja ja sopimaan niitä. Kiusaaminen ei kuitenkaan ole koskaan tasavertaisten nahistelua, vaan kiusattu on alakynnessä ja puolustuskyvytön.

Koulukiusaaminen on ryhmäilmiö. Luokan pelle luulee olevansa hauska ja luovansa positiivista ilmapiiriä. Hauskuus otetaan toisten ihmisten erilaisesta pukeutumisesta tai puhetyylistä. Kiusaajan on vaikea asettua toisen asemaan. Vähättely ja kateus ovat myös syitä kiusaamiseen. Kiusaamista ja arvostelemista on siirtynyt myös sosiaaliseen maailmaan, niin aikuisten kuin lastenkin kesken. Kun kiusaaminen tapahtuu ryhmissä, kukaan ei koe olevansa vastuussa ja jokainen mahdollistaa kiusaamisen, jolloin kiusaaminen jatkuu. Kiusaaja tai kiusaajat eivät välttämättä edes ymmärrä, kuinka paljon kiusattua loukkaavat. Kiusaaminen on aina julmaa ja jättää jäljet.

Koulukiusaamista ehkäisee ja hyvää vuorovaikutusta aikuisuudessakin tukee parhaiten, kun on kiinnostunut lapsensa maailmasta sekä pitää hänet lähellä. On hyvä keskustella siitä, mikä on oikein ja väärin ja miltä toisesta tuntuu, jos häntä loukataan tai ei oteta mukaan. On kerrottava, että kiusaaminen ja toisen loukkaaminen on aina väärin ja että kiusaamisesta on kerrottava aikuiselle. Välienselvittelyt ja riidat kuuluvat myös kaverisuhteisiin, mutta riitojen sopiminen on tärkeintä, myös aikuisten kesken. Aikuinen voikin kysyä itseltään, mitä haluaa jättää perinnöksi itsestään ja maailmankuvastaan: riidanhalua vai hyvää tahtoa?

Toivon, että osaisin olla omalle pesusienelleni pääsääntöisesti Pekan kaltaisena mallina ja mukaan tulisi vain vähän monnimaisuutta. Idoliani Pekka Töpöhäntää lopuksi lainaten – uskalla sinäkin olla kiltti.

Ovatko kaikki kesällä lomalla? (Julkaistu UutisOivassa 4.7.2019) 

Väittäisin, etteivät ainakaan kotona lapsiaan hoitavat vanhemmat ihan koko kesää ole lomatunnelmissa. Lastenhoito käy töistä kotonakin ja harvan puolisolla on koko kesän mittainen loma tai yhä harvemman perheen isovanhemmat tai muut sukulaiset ovat lähellä auttamassa. Lasten kotihoito on oma valinta, enkä sitä itse vaihtaisi mihinkään, mutta joskus päivät lapsen tai lasten kanssa saattavat tuntua pitkiltä, varsinkin jos ilmassa on uhman tuntua tai sairastelua. Tällöin on

mukava viettää hetki vertaisessa seurassa ja jutella lasten asioista tai vain niitä näitä. Ja juoda kahvi kuumana.

Usein kaikenlainen avoin lapsiperheiden palvelutoiminta on tauolla kesäaikana. Lapsiperheiden palveluiden tarve ei kuitenkaan häviä kesälläkään. Oma poikani herää jo kukon laulun aikaan ja elää tutkimusmatkailijan vilkasta elämänvaihetta. Päivät täyttyvät touhusta ja toiminnasta, askelia tulee päivässä molemmille satoja, jos ei tuhansia. Jaammekin arvoisan presidenttimme Sauli Niinistön kanssa yhteisen harrastuksen: samanikäisten poikiemme perässä juoksun. Näin pitääkin olla, eihän sitä muuten opita elämää ja elämään.

Kotipaikkakunnallani avointa lapsiperheiden palvelutoimintaa järjestää seurakunta perhekerhon muodossa. Kerhossa kokoontuu kerran viikossa kymmenkunta Äitiä lapsineen. Vauhdikkaat leikit ja vilkas puheensorina täyttävät kerhohetket. Perhekerhon ohjaajat järjestävät menevän musiikkituokion ja ihanat vapaaehtoiset valmistavat maukkaan sekä puoli-ilmaisen lounaan, joka on nykypäivänä harvinaista herkkua. Kerhopäivän jälkeen sadat otetut ja tulevat askeleet kevenevät ja kahvi maistuu paremmalta kylmänäkin.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksen (26.6.2019) otsikko kertoo karua, mutta totuudenmukaista kieltä: yhteiskunnan tavassa tukea lapsiperheitä on jotain pahasti pielessä. Samaan aikaan kun lasten

määrä vähenee, sijoitettujen lasten määrä kasvaa. Useisiin hallitusohjelmiin ja viimeksi Juha Sipilän (kesk) hallituksen lapsiperheiden palvelujen muutosohjelmaan on kirjattu tavoite vähentää lasten sijoituksia ja tukea perheitä varhaisessa vaiheessa ennen kuin ongelmat kriisiytyvät. Tavoite näyttää jääneen hurskaaksi toiveeksi.

Jotta toive toteutuisi, tarvitaan enemmän perhekerhojen kaltaista toimintaa, kesäaikaankin. Tarvitaan toimintaa, joka ennalta ehkäisee perheiden ongelmien kasautumista ja tukee perheitä oikeaan aikaan. Tarvitaan kynnyksetöntä perhetoimintaa ja avointatukemiskulttuuria, jolloin ei

tarvitse tuntea häpeää tai pelkoa siitä, että tarvitsee kuluttavassa elämänvaiheessa apua. Joskus tarvitaan kahvikuppia vahvempaa ohjausta, että oikea suunta taas löytyisi vanhemmuuden vellovalla valtamerellä.

Olen itse onnekas, koska ympärilläni on perhettä ja ystäviä, jotka tukevat minua tarvittaessa. Kaikilla perheillä ei näin kuitenkaan ole, jolloin ongelmat sekä väsymys saattavat kasaantua. Josennaltaehkäisevä toiminta olisikin lakisääteistä, lapsiperheiden tukeminen ei jäisi vain sanahelinäksi. Tällöin perheiden olisi mahdollista saada tukea nopeasti ja ilman byrokratian raskassoutuisia ruoreja.

Kirjoitan tätä yömyöhään, joten jos vanhat merkit pitävät paikkansa, tutkimusmatkailijani herää muutaman tunnin kuluttua. Parasta siis ladata kahvinkeitin valmiiksi, laittaa juoksukengät hollille ja asettaa vanhemmuuden kompassiin joustava sekä armollinen suuntima.