Kaikki on ihan hyvin, paremmin kuin hyvin. Minulta ei puutu mitään. Verrattuna köyhempiin ja huono-osaisempiin maihin, elän jopa luxuselämää. On koti, perhe ja työtä, ruumiin- ja hengenravintoakin. Elän ns. normielämää, jotain kuitenkin uupuu omasta mielestäni, kaippa muidenkin mielestä. Tunnen oloni välillä siipirikoksi, puolikkaaksi. Toisaalta joskus tuntuu, että uusperhe ei ole normielämää ja joskus se nykypäivänä taas jo onkin. Joskus, kun meidän uusperheeseemme kuuluvat lapset kutsuvat minua nimellä julkisella paikalla, tunnen huonommuutta tai jopa häpeää. Ajattelevatko kuulijat, että olen pahis, ydinperheen rikkoja? Tai miksei minulla ole omia lapsia? Osaavatko ihmiset olla luokittelematta? Kuka normit päättää?
Kävin lauantaina Kummipojan synttäreillä, joilla oli lämmin tunnelma ja talo täynnä lapsia. Ja vaikka minulla oli hyvä olla, jotain pientä suruakin liikahti. Sunnuntaina kävin mummullassani, joka on vuosia, vuosia sitten palanut. Tontilla ei ole enää mitään, vain kivijalka. Tätini järjestivät mummulan paikalla iloiseksi tarkoitetun muisteluhetken ja sielläkin minua itketti. Nostalgia valtasi mielen ja lietsoi ajatuksia suuntaan, johon on helppo upota.
Vika on omassa päässäni. Miksi en ole tyytyväinen tähän kaikkeen mitä minulla on, vaan pyrin täydellisempään? On niin vaikeata luopua unelmasta. Unelmasta luopuminen? Se on tuonut ainakin pyrkimystä ymmärtää muita, jotka heijastelevat omaa luopumistaan tai ehkäpä menetystäänkin heittelemällä pahoja sanoja tai tekoja. Suruakin. Vai kiinnipitäminen? Pitämällä kiinni jaksan eteenpäin. Olen tyytyväinen elämääni, koska onhan se rikas ja onnellinenkin, tunteet vain menevät ylä- ja alamäkeä. Sitähän se elämäntyytyväisyys kai juuri onkin; ylä- ja alamäkien hyväksymistä, ei täydellisyyttä.
 |
| Siipirikko |
