Kohtaamisia ja kipuilua

"Jos voin estää yhdenkin sydämen murtumasta, en elä turhaan; jos voin helpottaa tuskan paahdetta yhdessäkin elämässä tai auttaa yhdenkin pyörtyvän pikkulinnun takaisin pesäänsä, en elä turhaan." ~ Emily Dickinson ~ 

 

Kulunut syksy on ollut monella tapaa uusi ja ihmeellinen: uusi työ, opiskelu ja uuden toivon herätteleminen. Mikään näistä ei ole sujunut ihan saumattomasti. Paljon on vaadittu myös läheisiltä ja työyhteisöltä. Ja vaaditaan edelleen. Aika on se, joka ei tahdo riittää, vaikka tahtoa olisikin.

Emily Dickinsonin kaunista ajatelmaa pyrin kunnianhimoisesti noudattamaan elämässäni ja työssäni, ohittamatta kuitenkaan omaa inhimillisyyttäni tai vajavaisuuksiani. Ajatelma on saanut vielä syvempää kaikupohjaa adoptiomatkan alkaessa: haluaisin auttaa pyörtyvän pikkulinnun takaisin pesäänsä, elämäänsä. Aika on taas tässä se muuttuja, jota en tahdo kestää. Matka saattaa olla viiden vuoden pituinen: onko minusta enää silloin tuskan helpottajaksi, sydämen eheyttäjäksi?

Adoptiomatkan aloitus on ollut yksi konkreettinen muistutus siitä lopullisuudesta, että biologiset lapset eivät pesäämme lennä. Suru on ollut erilainen, huokunut tilanteessa kuin tilanteessa kohti, jättäen jälkeensä hengästymistä ja auenneita arpia. Silti on pitänyt mennä eteenpäin höyrylaivan lailla, vaikka lapsensa itsensä selvyytenä ottavat tai odottavat äidit, aiheeseen liittyvät artikkelit, ajattelemattomat keskustelut, kylmääkin kylmempi kommentti lapsettomuudesta, ovat satuttaneet ja jopa ärsyttäneet tavalla, jota ei ymmärrä, kuin saman kokemuksen jakava ihminen.

Tahdon silti uskoa, että vaikka vene vielä keikkuu, suunta on oikea. On vain luotettava kompassiin ja ojennettuihin pelastusrenkaisiin. 

"Niin kauan odotettu,
niin hartaasti toivottu,
niin suuresti rakastettu,
jo kauan ennen syntymääsi.
Miten pitkältä tieltä,
miten syvältä kivusta,
viimeiseltä rajalta,
äitisi sinut nouti.
Ja nyt vain hymyä,
valoa viattomuutta,
kuin säteilevä heinäkuun päivä. Varjoton.
Kuin ei koskaan syksyä. Talvea.
Pakkasöitä.
Elämä,
pitele hellin lujin käsin aarrettasi.
Varo pudottamasta sylistäsi,
tomuiselle kiviselle tielle,
ennen kuin nämä
nauravat ruusuvarpaat,
valmiit vahvat,
hyppimään, kiipeilemään kivien yli.
Innolla. Ilolla.
 

~ Maaria Leinonen ~

Ehkä me vielä löydämme toisemme, minä odotan.

Elämän juonikuvioita

Työ, opiskelu, rakentaminen, uusperhe, vanha perhe, stressivaivat, valon väheneminen, odottaminen... Työmatkailu aiheuttaa ajoittain jo itsessään työpahoinvointia, lähiopiskelupäivät kuormittavat omatuntoani ja työkavereiden selkärankaa ja kasaantuvat tentit sekä tehtävät omaani. Rakentaminen rassaa fyysisesti sekä henkisesti. Uusperhe tuo omat kuvionsa; aika- ja elämäntaulujen sovittaminen on taiteenlaji. "Vanhassa perheessä" asuminen omansa; haluan kovasti muuttaa pois, mutta samalla mietin, että miten vanhempani sitten pärjäävätkään! Stressivaivoina iki-ihanat migreeni, unettomuus ja ylianalysointi. Pimeys imee energiaa ja singauttelee tielle jäätä sekä metsäneläimiä. Ja kaiken kruununa Odottaminen, että kaikki projektit valmistuisivat ja vahvistuisivat, että ne kaukaisimmatkin unelmat toteutuisivat...

Elämän syksypuolta...

 Ääshh, aloitetaanpa uudestaan! Työmatkalla minulla on aikaa purkaa työpäivä, opiskelu motivoi ja innostaa. Rakentamisessa parasta on se, että saa itse suunnitella ja tehdä. Uusperhe ja vanha perhe kasvattavat yhteisöllisesti, toivottavasti laajentavat elämännäkemystä ja antavat kantavia eväitä elämänreppuun. Vanhaan perheeseen palaa muutettuamme rauha ja omanlaisensa rytmi. Kokiessani stressiä tunnen, olen ja elän. Pimeällä on ihana sytytellä kynttilöitä ja käpertyä viltin alle. Ja mitä se elämä olisi, jos kaiken saisi heti ja vaivatta?? Odottaminen kuuluu elämään oleellisena ilon tuplaajana. Työkaveriani sekä monia muita lainatakseni: "Murheiden määrä on aina vakio." Niin totta.


Sillä välin, kun viimeksi tänne ajatuksiani hahmottelin, on tapahtunut paljon. Olemme menneet naimisiin ja ostaneet tontin. Positiivisia ajatuksia on tarpeen tarkoituksella viljellä, muuten negatiivinen energia valtaa olemuksen. Mieheni tiivisti mielestäni positiivisuuden ytimekkäästi. Herätin hänet aamulla ja huoneessa tuoksui voimallisesti hänen eilisen lounaansa valkosipuli. Tokaisin huvittuneena hänen tuoksuvan kuin rytökärpän pesä (edesmenneen setäni lohkaisuja, rauha hänen sielulleen), johon mieheni vastasi: "Mutta tiedätkös, mikä sinä sitten olet. Sinä olet skunkin vaimo." <3

I did it!

Voimauttava runoni

"Vanhan majakan muistellessa,
tuulten puita puistellessa,
elämänkokemuksesta tietää,
myrskyjäkin pitää sietää."

Valoa kohti

Aina ei onnistu, onneksi elämänkokemus on todellakin opettanut, että kyllä se vanhankin majakan valo vielä syttyy...

 

 

 

Ihana valo!

Kevään merkkejä on selkeästi ilmassa, vaikka eletäänkin vasta helmikuun alkua. Valo vaikuttaa heti piristävästi sekä elinvoimauttavasti; mitä kaikkea voisikaan tehdä! Koti näyttää yhtä kalvakalta kuin itsekin, kaipaa väriä pintaansa. Pitää silti vielä malttaa ennen kuin voi värittää kotinsa mieleisillään kevätsävyillä; turkoosilla, vaaleanpunaisella tai kauniinsävyisellä vaaleanvihreällä. Sitä ennen poltan kynttilöitä ja valoja lyhdyissä ja haaveilen uuden elämän alusta, keväästä...

Lauteita ja liikutuksia

Ensimmäinen oma pieni kotini jäi muuttoni jälkeen ihan yksin. Tässäkin kodissa nauroin vatsa kippurassa, itkin monet itkut ja kokeilin erilaisia pienen tilan sisustusideoita. Haikein mielin jätin yksiöni kodikkuuden, turvallisuuden, mutta tilalle sain elävää elämää, liikettä ja liikutusta.

Asunnossani todettiin kosteusvaurio suihkuhuoneessa, joka osaltaan siirsi unelmaani lasiverannasta kauemmaksi. Suihku- ja saunaremontista tuli mieheni ja minun ensimmäinen yhteinen rakennusprojekti. Minä suunnittelin, valitsin värit ja materiaalit, mieheni taitavana toteutti kaiken tahtomani. Lauteet ovat uniikit ja mielestäni kaikkein kauneimmat ikinä. <3 Koko remontti tehtiin lakien ja asetusten mukaan, urakka oli hikinen ja myrskyisäkin välillä, mutta mielestäni lopputulos on hieno. Asunto on nyt myynnissä, jotta saisin toteutettua haaveeni lasiverannasta...

Elämää, ei sen enempää, eikä vähempää...

Elämässä tapahtuu niin paljon, että sitä tarvitsee päästä purkamaan ja tallentamaan jonnekin...

Muutin väliaikaisesti rakkauteni perässä pienehkölle paikkakunnalle. Täällä saan asua miehen, johon törmäsin rakkauden tiellä vasta parinkymmenen vuoden tuttavuuden jälkeen, kanssa. Ihanaa on myös se, että tärkeä Isosiskoni asuu ihan naapurissa. Lähellä asuvat vanhempani, jotka tarvittaessa ottavat meidät avosylin vastaan maaseudun rauhaan. Miehen mukana tulivat neljä- ja kuusivuotiaat lapset sekä uusperheen ilot ja surut rivitalossa järven rannalla.

Entiselle paikkakunnalle jäivät ensimmäinen oma pieni kotini, ystäväni ja harrastukseni sekä neljän kilometrin työmatkani. Koirani ja kissani muuttivat vanhemmilleni, koska joutuisivat olemaan liian kauan päivittäin yksin. Nyt ajan päivittäin 170 kilometriä päästäkseni töihin. Eikä ajaminen ole ollut mitään herkkua, varsinkaan näin talvella, näillä pakkasilla, vilkkaalla tiellä. Pidän ajamisesta, mutta matkaansa kutakin! Entiselle paikkakunnalle jäi myös paljon suruja, ihmissuhdekarikoita sekä onnen etsimistä...

Tämänhetkinen arkeni koostuu uusperheen elämän sujumisesta ja kaikkien sen jäsenten hyvinvoinnista. Uusperheenä elämme tavallista arkea, mutta siihen sisältyy myös lasten elämään opettelemista kahdessa perheessä. Meidän perheemme tie on ollut kivikkoinen, mutta antoisa. Olemme avomieheni kanssa parhaamme mukaan yrittäneet tehdä lasten elämästä "normaalia". Näin olemme kasvaneet ja oppineet yhdessä. Avomieheni on tarvinnut ottaa Isänä enemmän kasvatusvastuuta kuin aikaisemmin. Tämä ei kuitenkaan ole aina ollut itsestään selvää... Minä ammattinikin puolesta olen analysoinut jokaisen kasvatustilanteen ehkä liiankin pitkälle.

Pienehköllä paikkakunnalla on myös ollut omat tuomisensa elämääni. Olen itse maalta kotoisin, mutta asunut maamme isoimmissa kaupungeissa jo viitisentoista vuotta. Isoissa kaupungeissa on omat huonot puolensa, mutta täällä olen törmännyt ihan toisenlaisiin asioihin. Tämä pikkukaupunki on mielestäni melko sisäänpäin kääntynyt ja uusiin ihmisiin hyvin varauksellisesti suhtautuva. Täällä ihminen arvioidaan ensin kulkupelin mukaan. Tarjonta on pientä ja asiakkaan mielipide haastetaan aggressiivisesti, koska ei ole kilpailijoita. Kaikki tuntevat toisensa ja ruokakaupan kassa saattaa tiedottaa yhteisille tutuille, jos satut ostamaan saunajuomaa. Ehkä vain kapinoin tänne muuttoa ja pikkukaupunki saa toimia sijaiskärsijänä! Onhan täällä hyviäkin puolia...

Pakenen arkea unelmiini! Rakastan kaikkea kaunista ja viihtyisä koti on minulle kaikki kaikessa. Kengät, laukut ja vaatteet ovat lähellä sydäntäni. Uppoudun kauneus- ja sisustuslehtiin ja netin kauneusmaailmaan, joista saan ideoita omaan kotiini sekä vaatekaappiini. Minusta on ihanaa löytää idea ja toteuttaa se omilla mausteilla kuorrutettuna.

Haaveilen omasta puisesta omakotitalosta, jossa asuu onnellinen perhe. Talossa pitää olla lasiveranta, pönttöuuni sekä puuhella! Suurimmat unelmani, oma vauva ja sisustuskahvila, näyttävät kuitenkin jäävän toteutumatta...

Täällä haluan purkaa tuntojani, punnita haaveitani sekä avata hieman kotini ovia... Kestäkää kanssani!