Kulunut vuosi on ollut tapahtumarikas ja -rakas. Oma kauhanikin on ollut mukana monessa sopassa. On ollut niitä kuuluisia ylämäkiä ja alamäkiä. On ollut niitäkin hetkiä, jotka voisin vaihtaa toisiin, vaikka yleensä toisin väitetäänkin. Hengissä on kuitenkin selvitty, kolhuilla ja välillä lähes pohjaankin palaneena, mutta silti hengissä.
Välillä sitä kysyy itseltänsä, että pitääkö yhtä aikaa hämmentää niin montaa soppaa. Ei ole olemassa oikeaa vastausta, ei väärääkään. This is my life, nyt ja tulevaisuudessakin. On hyvä kysyä itseltänsä myös sitä, mitä olisikaan ilman hämmennyksiä ja sitten vasta punnita elämäänsä? Ilman hämmennyksiä minä en olisi kantanut tulevan taloni perustuksia, en oppinut niin paljon uutta, en tutustunut uusiin ihmisiin, en kohdannut ajatuksia herättäviä ihmiskohtaloita, en olisi itkenyt, en nauranut, en tuntenut, en kadottanut, en saavuttanut.
Tämänkin vuoden aikana minuun on jäänyt useita jälkiä, arpia ja ilonryppyjä. Parhaimmalta ovat tuntuneet ne hetket, kun on koskettanut toisen ihmisen sisintä tai kyennyt olemaan pieneksikin avuksi tai nauranut vedet silmissä toisen ihmisen kanssa. Pahimmalta ovat tuntuneet ne pettymykset, joihin ei ole ollut sanoja, on ollut vain kysymyksiä, syvää surua ja kyyneleitä.
Myös
ystävät ja läheiset ovat saaneet osansa elämästä, niin sen hyvyydestä kuin kurjuudestakin. Voisiko siis sanoa, että olemme kaikki vahvempia?
Välillä valitettavasti tuntuu siltä, että vähempikin vahvistuminen vaikeuksista riittäisi, ilosta vahvistuminen kyllä olisi tervetullutta. Silti olen sitä mieltä, että ilman vastoinkäymisiä en olisi
minä, etkä sinä olisi sinä. Ilman kohtaamiamme ihmisiä, iloja ja suruja emme olisi kokonaisia. Toinen kohtaaminen vie meistä palasen, toinen kohtaaminen lisää meihin palasen. Uskonkin, että vastoinkäymisemme ja onnenmurusemme pitävät meidät lähempänä inhimillisyyttä, nöyryyttä ja kokonaista itseämme.
Kumpaan vaaka siis kallistuu? Luulen, että omalta kohdaltani kupit kuluneelta vuodelta ovat melko tasan. Toisella puolella painavat useat ilonaiheet, toisella suurempi yksittäinen suru. Pettymyksistä huolimatta uskon tai ainakin toivon, että oma tuleva vuoteni on elämänmyönteisempi jo uuden perheenjäsenen, iloisen ja viattoman Kultaisennoutajan pentu Lyytinkin, myötä.
Ilman uskoa ei ole toivoa, ilman toivoa ei ole elämää, ilman elämänmausteita ei ole kunnon soppaa. Toivonkin elämänrikkautta, -runsautta, -rakkautta sekä tunteiden sinfoniaa kaikille kanssakokeille, hellalle sattuvista satunnaisista pohjaanpalamisista, joita tulevanakin vuotena varmasti ilmaantuu, huolimatta.
Kippis ja kiitos siis vahvaakin vahvemmat läheiseni ja ystäväni kuluneesta vuodesta! Pidetään kauhat liikkeessä, vaikka soppa väkevältä tuntuisikin.
