Äiti.

Äiti. Minäkö? Luulin, että minulla olisi paljonkin sanottavaa, kirjoitettavaa. Tiedättekö, ei ole. On vain valtavasti tunteita, joita en ainakaan vielä osaa kirjoittaa hienoiksi sanoiksi.

Olen aikaisemmin kirjoittanut, että minä en ole sellainen tarina, kun minua silloin tahattomasti lapsetonta on lohdutettu, että minun ja minunkin tuttavani sai kolme lasta, kun lakkasi yrittämästä. Lakkasi yrittämästä. Jos olisin tiennyt missä on yrittämisen Off-nappula, olisin sitä painanut jo vuosia sitten, suunnattoman toivomisen ja tahtomisen sijaan. Toiset odottavat 9 kk, minä odotin kahdeksan vuotta ja 36 tuntia.

Tarvittiin pitkä ja kivikkoinen tie Äidiksi. Tarvittiin sovinto itseni kanssa, tarvittiin luopuminen toiveesta ja unelmasta. Tarvittiin kipua, surua ja loputtomasti kyyneleitä. Tarvittiin päästäminen irti. Tarvittiin ihmeitä, joiden luulin kiertävän minut kaukaa. Lentävän sitä samaa reittiä, jota haikarat lensivät ohitseni kahdeksan vuotta.

Sitten se tapahtui, ihme, täysin yllättäen, odottamatta. Tieto pienestä vei jalat alta, nosti pilviin, triplasi epäuskoisuuden ja huolehtimisen määrän. Syntymästä lähtien pieni oli heti rakkain ja maailman kaunein poika. Tunteiden määrä ja voimakkuus, huolehtimisen ja suojelemisen tarve oli valtava, yllättäväkin.

 Nyt istun tässä ensimmäisenä Äitienpäivänäni ja tämä ihana ihmeeni, jolla on mielestäni maailman ihanimmat ja täydellisimmät silmät, korvat, nenä, suu, sormet, varpaat, hiuspyörtylät, hymy, kaikki, nukkuu viatonta unta. Kunnes taas herää ja kietoo pehmeät sormensa minun sormeni ja sydämeni ympärille, jolloin hengitykseni melkein salpaantuu, niin onnellinen ja onnekas olen.

Äiti. Maistelen sanaa. Se maistuu rakkaudelta, pakahtumiselta, onnelta, ilolta ja valtavalta huolehtimiselta, joltain sanoinkuvaamattomalta, taianomaiselta, pelottavaltakin. Äiti. Sana maistuu myös kyyneliltä, surulta, vahvalta ja voimalta.

 En koskaan unohda pitkää tietäni Äidiksi. Olen Äiti, joka on äärettömän kiitollinen tästä lahjasta. Äiti, joka haluaisi löytää yrittämisen Off-nappulan. Äiti, joka haluaisi antaa lohdutuksen sanat ja taikavoimat Äidiksi tahtoville tai surullisille, murehtiville Äideille. Äiti, joka olisi turvallinen, vahva ja kestävä murheenkin keskellä. Äiti, joka muistaisi, ettei Äitiys ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Äiti, joka olisi ennen kaikkea rakastava Äiti lapsen polusta tai tarinasta riippumatta. Yhtä kovasti, kun halusin olla Äiti, haluaisin olla hyvä Äiti.

Tällainen tarina minä olen. 

Viljakkalan Pispala

Viljakkalan seurojentalolla kokoontui 16.3.2014 hilpeä sekä hyväntuulinen joukko Pikku-Pispalalaiset ry:n jäseniä, joista osa on ollut mukana jo vuodesta 1998, jolloin yhdistys on perustettu. Kaikki jäsenet eivät enää asu kylässä, mutta kokevat yhdistykseen kuulumisen edelleen tärkeänä sekä antoisana. Jokainen vuosikokoukseen osallistunut jäsen tuntuu olevan mukana koko sydämestään. Ensikertalaisena minut otettiin lämpimästi ja ilolla vastaan. Asialistalla oli liuta asioita, mutta matkan varrella minulle ehdittiin kertoa Pikku-Pispala ry:n ja Viljakkalan seurojentalonkin historiasta.

Pikku-Pispalan kylä sijaitsee pari kilometriä Viljakkalan keskustasta Ylöjärvelle päin, maamerkkinä voi pitää tuulimyllyä kallioiden päällä. Minua on tulevana kyläläisenä jo tovin mietityttänyt se, mistä nimi Pikku-Pispala tulee. Yhdistyksen kokouksessa tämäkin selvisi. Aikoinaan kylän taloissa oli paljon poikia, joilla riitti energiaa monenlaiseen kyseenalaiseenkin touhuun. Eräs opettaja olikin kivahtanut näiden poikien kolttosille: ”Tää on ku Pispala!”

Pikku-Pispalalaiset ry. on aktiivinen ja toimelias yhdistys, jonka toimintasuunnitelmaan vuonna 2014 kuuluu muun muassa perinnetiedon kerääminen, Ylöjärven kaupungin järjestämissä tilaisuuksissa sekä Viljakkalan Seurojentalon –yhdistyksen toiminnassa mukana oleminen mahdollisuuksien mukaan, lisäksi kylätaloa aiotaan kunnostaa ja maisemaa hoitaa. Heinäkuussa yhdistys osallistuu Kirpputori –suunnistukseen ja syyskuussa Läheltä Sinulle –tapahtumaan. Voikin sanoa, että yhdistys tuo toimintaa kylälle sekä kylää lähemmäksi kaupunkia.

Mielenkiintoista oli kuulla myös Viljakkalan seurojentalon historiasta, joka on ollut monivivahteinen. Seurojentalo on vihitty käyttöön loppiaisena vuonna 1920. Talossa ovat pitäneet paikkaansa niin pankki, Kansainhuolto kuin putkakin, johon tansseista saatettiin väsyneet juhlijat huilaamaan hetkeksi. Nykyään seurojentalolla vietetään häitä, pidetään huutokauppoja sekä esitetään teatteria. Kokouksen aikana salista kuuluikin Nuorisonäyttiksen harjoitusten ääntä; Pekko ja peikonpyydystäjät –esitys saa ensi-iltansa perjantaina 21.3. kello 19. Myös erilaiset tapahtumat viihtyvän talon katon alla. Vanhan talokaunottaren kunnostamiseen on aikoinaan käytetty paljon aikaa, rakkautta sekä talkootunteja, joka näkyy sekä tuntuu talon valoisassa tunnelmassakin. Tällä hetkellä laitetaan kuntoon seurojentalon vanhaa pankkisalia, jossa pyritään säilyttämään mahdollimman paljon vanhoja kauniita pintoja.

Omat juureni ovat Jämijärvellä, mutta Viljakkala antaa siipieni alle kannattelevaa ilmaa, toivottavasti elämäni loppuun saakka. Pikku-Pispalalaiset ry:hyn kuuluminen tuntuu mainiolta mahdollisuudelta tutustua viljakkalalaisiin sekä myös vaikuttaa omaan kotipaikkaan liittyvissä asioissa. Pikku-Pispalan kylä ja koko Viljakkala on kaunista seutua järvimaisemineen, pikku-pispalalaiset ja viljakkalaiset mukavaa sekä toimeliasta väkeä, joten nyt voikin ihan eri syystä huudahtaa: ”Tää on ku Pispala!”

Tämän oven takana väsyneet juhlijat huilasivat aikoinaan...

Opintovapaan aikaan - kohti tähtiä

Aloitin opintovapaani innokkaana ja malttamattomana kolmisen kuukautta sitten. Nyt tämä oppimiseen sidottu vapaus on loppumassa ja työt jälleen alkamassa. Malttamaton olin siksi, että toivoin, että kykenisin ihmeisiin ja opinnäytetyö valmistuisi muutamassa viikossa kuin itsestään. Toisin kuitenkin kävi. Tuntui ärsyttävältä odottaa, että aivot tottuisivat tähän kiireettömyyteen ja omaan aikataulutukseen sekä toimisivat kerrankin ilman viime tingan verta, hikeä ja kyyneleitä, että teoria ryntäisi näytölle, että kädet juoksisivat pitkin näppäimistöä tuottaen omaa soljuvaa tekstiä, että pulssi kohoaisi ja perhosia lentelisi vatsassa lähdekirjallisuutta avatessa ja kyselyn tuloksia analysoidessa. Ihan samaa ärsytystä ja odotuksen toivottomuutta kokee, kun odottaa, että eilen istuttamasi yrtit itäisivät jo tänään tai uuden rakkauden kanssa voisi heti muuttaa yhteen tai talosi valmistuisi sopivasti juuri jouluksi. Kuinka turhauttavaa oli huomata, että suurin osa opintovapaasta kuluu itsensä patistamiseen: miten helposti ihmisessä asuva laiskiainen onkaan houkuteltavissa sohvalle dekkarin pariin. Inhottavaa on löytää itsestään se puoli, joka rakastaa tiskaamista enemmän kuin vieraskielisen lähdekirjan sisäistämistä.

Alitajunnassa on kaikesta huolimatta kuin huomaamatta tapahtunut jotain käänteen tekevää: sisäinen tutka opinnäytetyön aiheeseen eli varhaisen tukemisen mallinnukseen on viritetty ja oikea taajuus löytynyt. Ei ole kuin miljoona kertaa, kuin opettajamme on sanonut, että teidän täytyy elää ja hengittää opinnäytetyönne aihetta ja tutkimuskysymyksiä. Näin on salakavalasti käynytkin: silmät hakeutuvat itsestään aiheeseeni liittyviin kirjoituksiin, korvat kääntyvät kohti ajankohtaisuuksia ja yöllä herätessä ensimmäisenä ajatuksiin pyörähtää opinnäytetyöhön liittyvä idea. Osa ideoista ja ajankohtaisuuksista on käyttökelpoisia, osa joutaa aivojen romukoppaan, joka jo pursuaa ylikin. Opinnäytetyön tiivistäminen ja fokusointi onkin ollut yksi hankaluuksistani. Ensimmäiseen opinnäytetyösuunnitelmaani tein tietokoneella omasta mielestäni hienon ja havainnollistavan omenapuun, jonka lukuisissa oksissa oli aiheeseeni liittyviä teemoja ja herkullisissa omenoissa saavutettavia kokonaisuuksia. Olin omenapuustani erittäin ylpeä. Opettajat kuitenkin pudottivat minut ja omenani maanpinnalle, mutta minulle ei käynyt niin kuin Isaac Newtonille. Ei kuulunut hurraa eikä heureka, vaan ohje keskittyä vain ja ainoastaan yhteen teemaan.

Miten helppoa onkaan uppoutua opinnäytetyöasemapaikastaan ikkunasta näkyviin tapahtumiin. Olen tehnyt samalla empiiristä tutkimusta siitä, kuinka moni kuljettaja pysähtyy stop -merkille. Tulokset ovat lohduttomia: vain noin joka 15:sta auto pysähtyy. Minussa taitaa asua myös aavistus sosiologia. Olen tarkkaillut ohi kulkevia ihmisiä heidän tietämättään ja tehnyt päätelmiä. Kuusissakymmenissä oleva nainen ajaa pakettiautoa niin jäykästi, että pakulla ajaminen ei taatusti ole hänen lempipuuhaansa tai rutiiniansa. Olen analysoinut tilanteen mustavalkoisesti siten, että kotona odottaa kalsarihousuinen kännikala, joka on pakottanut naisen hakemaan Alkosta lisää miestä väkevämpää tai muuten... Kolmikymppinen nainen on kävellyt uhmaikäisen parivuotiaan kanssa kymmenen metrin matkaa puoli tuntia. Naisesta näkee, että hermo on tiukalla ja tukahdutettu huuto kurkkii jo kurkunpäässä. Ei ole ollut kaukana, etten ole palveluohjannut lohdutonta naista parvekkeelta. Yksinäisen oloinen vaari kulkee lapikkaissaan tasan samaan aikaan tasan saman lenkin. Sosiaalipedagogiikka verissäni tahtoisin perustaa näille ihmisille kynnyksettömän olohuoneen, perhekeskuksen, johon he kaikki voisivat tulla ihan vain hengähtämään tai hengittämään. Perhekeskuksesta käsin voisi ihmisiä palveluohjata ihan virallisesti leimaantumatta kukkahattutädikkeeksi. Tähän yhteisölliseen olohuoneeseen lisäisin vielä rakkauteni estetiikkaan ja kauneuteen: yhdessä nurkassa asustaisi sisustusputiikki herkullisine leivoksineen...

Aikaa on kulunut myös uuden Kultaisennoutajan pentu Lyytin kotouttamiseen. Lyyti muutti meille samoihin aikoihin, kun jäin opintovapaalle. Olen yrittänyt parhaani mukaan kasvattaa Lyytistä kelpoa koirakansalaista, samalla olemme tutustuneet moniin koiriin sekä heidän omistajiinsa. Olemme oppineet, että koiramaailmassa esiintyy samoja sääntöjä ja normeja kuin ihmismaailmassakin. Pikkuinen pomerian Ella-Mari on koostaan huolimatta melko äkäinen, samoin kuin cairnterrieri Billy the Kid ei piittaa pennuista. Cavalier King Charles spaniel Sara pelkää isompia koiria, koska pentuna sillä on ollut pelottava kokemus isommasta koirasta. Kookas briardi Urho taas on lempeä ja lehmänhermoinen. Aitauksessaan murisevat ja haukkuvat rottweilerit ovat puolestaan uhkaavia, koska emme ole tutustuneet. Ulkonäölläkin on väliä: vastaantulevat ihmiset eivät voi olla tervehtimättä suloista pentua. Harjoittele siinä nyt sitten ohittamista. Sama pätee ihmismaailmassakin: kaikki olemme ihan erilaisia, lapsuudessa koetut traumaattiset kokemukset tuntuvat ja näkyvät vielä aikuisiällä, eivätkä kaikki vain syystä tai toisesta siedä lapsia, olivatpa he sitten kuinka suloisia pentuja tahansa, eikä ilman tutustumista ole ihmistäkään karvoihin katsomista.

Opintovapaan parasta antia on kuitenkin ollut ehdottomasti vapaus. Kotona on saanut vapaasti olla tarhapöllönä ja ilman meikin hiventäkään. Työmatka-autoilun puuttuminen on vapauttanut minut nutaajien sekä häntäheikkien manaamiselta ja kanssamatkustajat mustilta savupilviltä. Samalla aikatauluttomuus on antanut mahdollisuuden syvällisiin pohdiskeluihin niin liittyen opinnäytetyöhön kuin koko elämäänkin. On ollut aikaa sekä tilaa tuntea ilon, pettymyksen ja surun tunteita perusteellisemmin. On ollut aikaa myös haaveilla ja rakentaa pilvilinnoja sekä tuulentupia. Työhön ja tulevaisuuteen liittyvät unelmat ovat selkiytyneet, tiedän mitä haluan, mitä en. Ennen kaikkea opintovapaa ja koko opiskelu on opettanut uutta ihmisistä ja elämästä. Nöyryyskin ja oman elämän arvostaminen on lisääntynyt tässä ikkunasta kurkistellessa. Opiskelukollegoihin tutustuminen on ollut korvaamatonta; eniten olen oppinut heiltä, heidän kokemuksistaan ja tiedoistaan sekä taidoistaan sosiaalialalla ja elämänalalla. Vertaistuki on kannustanut opiskelun ja opinnäytetyön ylämäissä.

Ehkä kotona oleminen on tehnyt minusta vähän höperönkin, sillä Ben Matlockia kiitän siitä, että hän jaksaa hömpähtävässä lakidraamassaan päivästä toiseen pitää sitä samaa kamalaa pukua, soittaa banjoa, olla kitsas sekä syödä hodareita ja silti pelastaa viattomia syytettyjen penkiltä. Benin avulla uskalsin olla armollisempi itselleni ja sallia mielelleni sekä aivoilleni myös lepohetkiä. Miehelleni olen ikuisesti kiitollinen siitä, että hän tuki tätä opintovapaapäätöstäni. Luultavasti hänkin huomasi sen, että nyt on mieleni ja aivojeni tuuletusaika. Tämä tuuletus mahdollisti panostamisen opinnäytetyöhön ja myös etääntymisen huolista sekä murheista. Opintovapaan aikana esiintyi ainoastaan olemisen sietämätön keveys, jonka painoa lisäsi vain uuden oppiminen sekä tiedon saavuttaminen. Jos tekisin opintovapaastani swot – analyysin, niin vahvuuksiin ja mahdollisuuksin listaisin ehdottomasti enemmän painavia asioita. Heikkouksiin ja uhkiin kirjoittaisin niitä seikkoja, joista on mahdollista rakentaa tulevaisuudessa vahvuuksia ja mahdollisuuksia. Joka tapauksessa, suosittelen opintovapaata kaikille, jotka haluavat enemmänkin rikastuttaa elämäänsä kuin pankkitiliänsä. Matka ei ole ollut kuopaton, mutta lukuisat tienristeykset ovat avartaneet maailmankuvaa ja kartuttaneet elämänkokemuskilometrejä.

Asemapaikkani.

Latinalaista sanontaa lainatakseni ja matkani opintovapaalla tiivistäen: ”Aspera ad astra, katkerien kokemusten kautta käy tieni aina tähtiin asti.”

Kirje tulevaisuuteen - Hei Mama!

Kirje itselleni vuoden päähän. Kun kirjoittaa unelmansa, ne toteutuvat. Tai ainakin pitäisi toteutua. Yrittänyttä ei laiteta.

Hei Mama!

Oletko huomannut, että Ava-kanavan Tori ja Dean elävät ihan Sinun elämääsi?? Tai ainakin osia siitä; Sinulla on lapsia, eläimiä, lasiveranta ja unelmatyö. Eroa on vain rahassa, heillä sitä on enemmän, Sinulla Vähän vähemmän. Toisaalta, saat elää rauhassa paparazzeilta ja ainaiselta desing-asujen etsimiseltä.

Miten olet voinut, onko elämä vauvan kanssa asettunut? Eikö olekin ihanaa ilman kuukausittaisia pettymyksiä, ilman tulimmaisia sisäisiä myllerryksiä, ilman ahnehdittuja projekteja. On varmasti vapauttavaa, kun saat olla ilman nieltyjä kyyneleitä vielä onnellisempi muiden vauvauutisista, hipeltää avoimesti vauvojen nuttuja ja osallistua omilla kokemuksillasi baby pink ja blues -keskusteluihin. Kauan ja hartaudella sitten mietitty nimi saa omistajansa. Syvälle haudattu Äitiys saa kohteensa.

Voi hyvin. Älä unohda vaikeakulkuista matkaasi, kun kohtaat lapsettomia naisia ilman todellisen syyn tietämistä tai kun koliikki iskee ja peilistä katsoo takaisin zombie. Ole kuitenkin armollinen itsellesi, saat Sinäkin uupua ja tuskastua. Ei itkut ja murheet tähän loppuneet, nyt ne vasta alkavat. Ole läsnä, pidä aina sylissä, eniten kaikista, Rakasta. Ennen kaikkea ole Äiti. Ja anna Isän olla Isä, alusta saakka.

Voikaa hyvin. Nauti lahjastasi, toteuneesta toiveestasi. Nähdään hiekkalaatikolla.