sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Maailmassa on yhtä monta tarinaa äitiydestä kuin on äitiä tai naista

Äitiys. Yhtä aikaa vahva ja herkkä kuin perhosen siivenisku, kuin valkovuokon joka vuotinen ponnistus maan pinnalle. Äitiys. Lahjaksi annettu ja saatu. Kauneinta ja kestävintä maan päällä.
Seurassani suru, yksinäinen suru. Suru seuraa kaikkialle, tahdoin tai en. Suru on odottavien vatsakummuissa, vauvojen poskissa, negatiivisissa raskaustesteissä. Syvimmällä suru on sielussa ja sydämessä, tyhjässä sylissä. Suru valuu kyynelten mukana pois, mutta ei ikinä vähene. Ja vaikka kuinka surisin, itkisin, toivoisin, säälisin ja luottaisin, ei ilo ala vatsassani kasvamaan.

Kastepisarasta heijastuu katse äidin tyhjä ja mitään ja kaiken paljastava katse. Lähestyvä maan tärinä pudottaa pisaran maahan, johon se katoaa. Maa tärisee lapsen jalkojen voimasta. Äiti on väsynyt. Eivät kaikki ole toivottuja tai tähtitaivaasta ammennettuja. On vain ihmisiä, äitejä, naisia ja lapsia, joilla on oma polkunsa kuljettavana. Oma polkuni on mutkikas, vaikka olenkin toivottu. Oma toivoni ja lahjani ovat pilvien päällä, kai ikuisesti. Silti, olen onnellinen toisten äitiydestä, olenhan edes puolikas äiti. Ja niille äideille, jotka tahtomattaan äideiksi joutuivat tai joiden äitiys on koetuksella, tahdon voimaa. Voimaa kannatella ja taistella lapsen puolesta sekä myös lupaa luopua. Ei kaikkien naisten tarina ole pullantuoksuinen, mutta kaikkien lasten elämä on tarkoin varjeltava.