tiistai 13. joulukuuta 2011

Onko jokaisen joulu samanlainen?

Menneisyyden joulu

"Aattoaamu valkenee hiljalleen, mutta kirkkaana, harvinaista. On ihan hiljaista. Kaikki on vielä hyvin, vaikka ilmassa väreileekin jotain kireää, pahaenteistä. Äiti hääräilee joululaatikoiden parissa kasvoillaan hymy, kireä hymy. Isä hunnuttaa kinkkua hyväntuulisena, mutta hermostuneena. Isommat lapset koristelevat kuusta ja yrittävät pitää yllä leppoisaa jouluntunnelmaa, samalla vilkuillen varovasti vanhempiaan. 

Jokaiseen jouluun kuuluu kynttilöiden vienti läheisten haudoille. Haudoille, jotka nytkin ovat osa valtavaa kynttilämerta. Paluumatkalla autossa tunnelmaa voisi leikata veitsellä, isä kiroaa ruuhkassa matelijoita. Kotona isä häviää välillä jonnekin ja palaa takaisin lemuten joltakin jo tutulta, joltakin, joka kuuluu jokaiseen jouluun. Jouluntunnelma on jäänyt himon tallaamaksi, mikään muu ei tunnu miltään. Isän juttelu lisääntyy iltaa myöten, vitsit ja muistot lentelevät vuoroin pirtin kattoon. Äiti ja lapset ovat näennäisen iloisia, sisällä syvällä oleva voima kuitenkin valmiina pakenemaan pelon ja sielunsuojan maailmaan. Tuntien kuluessa isän jutut tulevat piikitteleviksi ja ilkeiksi. Isä nuokkuu, muuttuu aivan kuin toiseksi, on murheellisten laulujen maan perikuva. Muu perhe on varuillaan ja hätääntynyt. Äidin ääni säröilee, kun hän yrittää rauhoitella isompia lapsia. Perheen pienin on paennut jonnekin omaan maailmaansa. Hän vain istuu hiljaisten kyynelien valuessa pitkin poskia, tietäen, että äänekkäät ärsyttäisivät isää. Jouluruuan aikaan viina, vahvempi ihmistä, on tehnyt tehtävänsä ja isä sammunut sohvalle. Äiti ja lapset avaavat surullisina joulupakettejaan, jokainen hiljaa toivoen, että joulunpyhät olisivat pian ohi ja että isä ei herää ennen kuin selvittyään..."

Tulevaisuuden joulu

"Vanhuksen silmistä heijastuu tuli, tuli hautakynttilästä. Tie haudalle on ollut sohjoinen ja kulkeminen hankalaa. Vanhus on kuitenkin sinnikkäästi kävellyt perille asti, sytyttämään kynttilän puolisonsa haudalle aattoiltana. Matka kotiin ei ole kovin pitkä, mutta sitäkin raskaskulkuisempi. Sillä kotona ei ole mitään, ei odota kukaan, ei mikään. Lapset ovat lentäneet maailmalle aikoja sitten, viettävät joulunsa kuka missäkin, eivät kaipaa vanhuksen toistuvia juttuja, ankeutta. Lähettävät kyllä lahjoja, mutta jalkakylpykone ei korvaa halausta, kosketusta. 

Vanhus asuu vanhassa rintamamiestalossa, eläke riittää juuri ja juuri lämmityskuluihin. Ränni repsottaa, ovenlukko temppuilee ja ikkunoista vetää. Vanhus ei välitä, vaan heittää päälleen viltin, sytyttää tulen leivinuuniin ja kynttilään ja kaivaa esille vanhan valokuva-albumin. Vanhuksen silmistä heijastuu tuli, muistojen sytyttämä tuli. Yksinäisyys on väkivahvaa, mutta periksiantamattomuus ja unelmointi vahvempaa..."


Voisiko nykyisyyden joulunhenki parantaa vanhusten yksinäisyyden antamalla ihmisille ymmärryksen siitä, mikä on oikeasti tärkeää ja arvokasta? Auttaisiko nykyisyyden joulunhenki äitejä ja isejä oman tärkeytensä sijasta vaalimaan niitä herkkiä sieluja, jotka ovat tähän maailmaan saattaneet? Voisiko jokaisen joulu olla samanlainen? Lämmin, pehmeä, peloton, kiireetön, rakkauden ja yhdessäolemisen aito juhla?

Minäkin sytytän tänä vuonna kynttilän läheisten haudoille. Itken kyyneleen menneisyydelle ja tulevaisuudelle. Samalla toivon kaikille lapsille raitista joulua ja vanhuksille kosketusta sekä juttelua jalkakylpykoneiden sijaan. Päättäjille, ihmisille, toivon sydämen viisautta ja rohkeutta uskoa pehmeyteen kovuuden sijaan.



 

Itselleni toivon ymmärrystä joulun perimmäisestä tarkoituksesta. 

Kaikille muille toivotan lämmintä yhdessäolon juhlaa, unelmien täyttymystä sekä aitoa jouluntunnelmaa!


http://www.youtube.com/watch?v=ubeVUnGQOIk&feature=related

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Elämän juonikuvioita




Työ, opiskelu, rakentaminen, uusperhe, vanha perhe, stressivaivat, valon väheneminen, odottaminen... Työmatkailu aiheuttaa ajoittain jo itsessään työpahoinvointia, lähiopiskelupäivät kuormittavat omatuntoani ja työkavereiden selkärankaa ja kasaantuvat tentit sekä tehtävät omaani. Rakentaminen rassaa fyysisesti sekä henkisesti. Uusperhe tuo omat kuvionsa; aika- ja elämäntaulujen sovittaminen on taiteenlaji. "Vanhassa perheessä" asuminen omansa; haluan kovasti muuttaa pois, mutta samalla mietin, että miten vanhempani sitten pärjäävätkään! Stressivaivoina iki-ihanat migreeni, unettomuus ja ylianalysointi. Pimeys imee energiaa ja singauttelee tielle jäätä sekä metsäneläimiä. Ja kaiken kruununa Odottaminen, että kaikki projektit valmistuisivat ja vahvistuisivat, että ne kaukaisimmatkin unelmat toteutuisivat...

Elämän syksypuolta...
 Ääshh, aloitetaanpa uudestaan! Työmatkalla minulla on aikaa purkaa työpäivä, opiskelu motivoi ja innostaa. Rakentamisessa parasta on se, että saa itse suunnitella ja tehdä. Uusperhe ja vanha perhe kasvattavat yhteisöllisesti, toivottavasti laajentavat elämännäkemystä ja antavat kantavia eväitä elämänreppuun. Vanhaan perheeseen palaa muutettuamme rauha ja omanlaisensa rytmi. Kokiessani stressiä tunnen, olen ja elän. Pimeällä on ihana sytytellä kynttilöitä ja käpertyä viltin alle. Ja mitä se elämä olisi, jos kaiken saisi heti ja vaivatta?? Odottaminen kuuluu elämään oleellisena ilon tuplaajana. Työkaveriani sekä monia muita lainatakseni: "Murheiden määrä on aina vakio." Niin totta.


Sillä välin, kun viimeksi tänne ajatuksiani hahmottelin, on tapahtunut paljon. Olemme menneet naimisiin ja ostaneet tontin. Positiivisia ajatuksia on tarpeen tarkoituksella viljellä, muuten negatiivinen energia valtaa olemuksen. Mieheni tiivisti mielestäni positiivisuuden ytimekkäästi. Herätin hänet aamulla ja huoneessa tuoksui voimallisesti hänen eilisen lounaansa valkosipuli. Tokaisin huvittuneena hänen tuoksuvan kuin rytökärpän pesä (edesmenneen setäni lohkaisuja, rauha hänen sielulleen), johon mieheni vastasi: "Mutta tiedätkös, mikä sinä sitten olet. Sinä olet skunkin vaimo." <3
I did it!

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Elämäntyytyväisyyttä etsimässä

Kaikki on ihan hyvin, paremmin kuin hyvin. Minulta ei puutu mitään. Verrattuna köyhempiin ja huono-osaisempiin maihin, elän jopa luxuselämää. On koti, perhe ja työtä, ruumiin- ja hengenravintoakin. Elän ns. normielämää, jotain kuitenkin uupuu omasta mielestäni, kaippa muidenkin mielestä. Tunnen oloni välillä siipirikoksi, puolikkaaksi. Toisaalta joskus tuntuu, että uusperhe ei ole normielämää ja joskus se nykypäivänä taas jo onkin. Joskus, kun meidän uusperheeseemme kuuluvat lapset kutsuvat minua nimellä julkisella paikalla, tunnen huonommuutta tai jopa häpeää. Ajattelevatko kuulijat, että olen pahis, ydinperheen rikkoja? Tai miksei minulla ole omia lapsia? Osaavatko ihmiset olla luokittelematta? Kuka normit päättää?

Kävin lauantaina Kummipojan synttäreillä, joilla oli lämmin tunnelma ja talo täynnä lapsia. Ja vaikka minulla oli hyvä olla, jotain pientä suruakin liikahti. Sunnuntaina kävin mummullassani, joka on vuosia, vuosia sitten palanut. Tontilla ei ole enää mitään, vain kivijalka. Tätini järjestivät mummulan paikalla iloiseksi tarkoitetun muisteluhetken ja sielläkin minua itketti. Nostalgia valtasi mielen ja lietsoi ajatuksia suuntaan, johon on helppo upota.

Vika on omassa päässäni. Miksi en ole tyytyväinen tähän kaikkeen mitä minulla on, vaan pyrin täydellisempään? On niin vaikeata luopua unelmasta. Unelmasta luopuminen? Se on tuonut ainakin pyrkimystä ymmärtää muita, jotka heijastelevat omaa luopumistaan tai ehkäpä menetystäänkin heittelemällä pahoja sanoja tai tekoja. Suruakin. Vai kiinnipitäminen? Pitämällä kiinni jaksan eteenpäin. Olen tyytyväinen elämääni, koska onhan se rikas ja onnellinenkin, tunteet vain menevät ylä- ja alamäkeä. Sitähän se elämäntyytyväisyys kai juuri onkin; ylä- ja alamäkien hyväksymistä, ei täydellisyyttä. 

Siipirikko
 

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Kuoret?

Kun katsoo ihmisiä ruuhkassa, kaupassa, bussissa, kadulla, tiellä, ei voi tietää, että mihin ihminen on menossa, mistä on tulossa tai mitä on menossa mielessä ja sielussa. Onko jäämässä kantavia muistoja vai aukeavia arpia. Meillä kaikilla on kuoret, toisilla ehjemmät, toisilla rikkinäisemmät. Eivätkä kaikki edes halua päästä perille määränpäähänsä.


Nuori, siististi pukeutunut nainen, joka tavallisesti istuisi jossain bussin keskivaiheilla nopean poistumisen takaavalla paikalla, istuukin taimmaisella istuimella, aivan kuin uhmaisi jotain, jos ei muuta, niin omia turvallisia rutiinejansa. Onko hän menossa työhaastatteluun, töihin virastoon vai syöpähoitoon. Vanha mies, jonka päätä peittää musta baskeri ja käden jatkeena on puinen kävelykeppi, onko hän matkalla vaimonsa haudalle vai bingoamaan viimeiset eläke-eurot voittaakseen kahvipaketin.  Pariskunta, joka vaikuttaa kiireiseltä; mies nyökyttelee ja nainen puhuu. Puhuuko uusista olohuoneen verhoista vai naapurin kuuluvasta tavasta ajaa nurmikkonsa sunnuntaiaamuisin välttääkseen puhumisen oikeista asioista…
Tiedätkö Sinä? Tiedänkö minä? Mistä sen tietää, ei ihmisestä tiedä. Paitsi, jos katsoo oikein tarkkaan, silmistä voi ehkä nähdä vilahduksen totuudesta, aistia ilon tai surun, lähestymisen tai pakenemisen, hyvän tai pahan tuulahduksen. Miksi katsoisi tarkemmin?  Miksi haluaisi edes tietää määränpään tai mielessä pyörivän ajatusten ruuhkan? Vasta sitten, kun tapahtuu jotain pahaa tai ihmisestä paljastuu erilainen totuus, vasta sitten kun itse kokee jotain, jonka edes ei halua näkyä ulospäin, kokee myös ehkä sen, että ihminen ei ole sitä mikä näkyy ulospäin. Vaan on paljon enemmän, paljon onnellisempi, iloisempi, surullisempi, hätääntyneempi tai onnettomampi. Omat ehjät kuoret tai rumat arvet eivät anna oikeutta luokitella ihmisiä tai olla välittämättä muista ihmisistä tai heidän aikeistaan, ne antavat pikemminkin vastuun nähdä ihmistä pintaa syvemmälle. Ehkä ne antavat mahdollisuuden ojentaa käden avuksi jatkossa...

Kävin pitkästä aikaa kirkossa jumalanpalveluksessa, jossa kerrottiin sukulaisen lähetetyn viimeiselle matkalleen. Jumalanpalveluksessa sytytettiin myös kynttilä Norjan surullisten tapahtumien vuoksi. Itkin. Minkä takia itkin? Itkinkö sukulaisen, sukulaisen läheisten surun, norjalaisten vai omien arpieni ja murheitteni vuoksi? Itkin kaikkien näiden vuoksi. Näkikö joku kuorieni lävitse? Kukaan ei nähnyt norjalaisen nuoren miehen kuorien läpi, joka teki päätöksen päättää muiden ihmisten elämät. Otan osaa Norjan suruun.


Mistä päin tulee...



torstai 14. heinäkuuta 2011

Siivet ja juuret

En oikein tiedä, onko fiilis hyvä vai ei, siivetön, juureton, siivellinen vai juurellinen?? Saimme asunnon niin nopeasti myytyä, että hätäratkaisuna muutimme väliaikaisesti vanhemmilleni. Niin, tiedän, takaisin Kotiin!! Sinne, mistä olen lähtenyt parikymmentä vuotta sitten tuli hännän alla suureen maailmaan. Väestörekisterikeskuksenkin nettimuuttolomakkeeseen minun piti runoilla ja selitellä muuttoani monisanaisesti tilapäiseksi, ihan kuin joku toimihenkilö siitä välittäisi. Aivan mielettömän ihanaa, että vanhempani ottivat minut takaisin siipiensä suojaan. En vain tullut ihan yksin; mukanani tuli mies, 2 lasta ja miljoona muuttolaatikkoa sekä huonekalua! Onneksi on vanha pirtti ja navetta, johon tavarat mahtuivat. Ja Äidin ja Isän suuret siivet.

Juuret.
Lapset nauttivat maatilan suuresta pihasta, mies siitä, että omassa pihassa voi harjoitella ampumista ja minä maaseudun hiljaisuudesta sekä luonnon läheisyydestä. Ja tilaa on kaikille! Mieheni ja minä asumme vanhaa huonettani, niin paluu juurille! Ihaninta on kuitenkin se, että suoraan ovesta astuessa on luonto ihan nenän edessä. Mustikat saa poimintatuoreina, mattoja voi pestä pihassa omaan tahtiin, autoja menee vain muutama päivässä ja Tyyne-koiran kanssa voi lähteä iltalenkille pyjamassa!

Matonkuivausteline ála Yrri

Onhan tässä kuitenkin opettelemista, kaksi ja joskus kolmekin sukupolvea saman katon alla. Erilaiset rytmit ja tavat, mutta ehkä sopu sijaa antaa. Ja etsimämme tontti tai talo löytyy toivottavasti nopeasti, jotta voi taas levittää omat siipensä!

Isän ja Äidin pakettiauton kyydissä istun keskellä, enkä voi sille mitään, että tulee vähän vanhapiikafiilis. Voi kun olisi jokin kyltti auton katolla, mihin kirjoitella selvitykseksi vastaantuleville kotiseudulla, että miksi tässä istun: "Olen lomalla, mieheni on jo töissä, siskollani on toinen automme, siksi tässä istun ja ihan vaan väliaikaisesti!" Vanhat koulukaverit ja tutut ovat kuulleet juttua, että olen muuttanut takaisin kotiin ja kysyneet siitä kirkonkylän kaupassa Äidiltäni. Äiti on myöntänyt asian, mutta ei ole selvittänyt, että miksi! Ou nou, mitä ne nyt minusta ajattelevat! Maitojunalla takaisin tuli se Niämelän plikkakin!

Siivet.

No, juuret ja siivet. Ilman niitä minua ei olisi.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Taianomaista ja leppoisaa mittumaaria kaikille!

Ihanimmat ruusut

Vuosia sitten juhannus oli erilainen! Suunnitelmia kavereiden kanssa, mihin mennään, missä parhaat festarit tai mökkikekkerit, missä yövytään, mitä juodaan (ikinä en ole tarvinnut paljon mieleni isompaan iloitteluun, nykyään riittää pari siideriä), mitä puetaan päälle... Ne olivat ihania, oman aikansa parhaita aikoja, muistoihin painuvia. Nyt pääasiana on ruoka ja rauha. Suuntana mökki lasten kanssa, pääasiana yhdessäolo, sauna ja järvi. Tämän hetken parasta aikaa, aikanaan muistoihin painuvaa. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, jonka parhaiten tietää sydän, mieli ja kroppa.

Peikon osuvin sanoin; muistoihin painuvaa juhannusta!

Muumipeikon juhannusruno

Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

-Tove Jansson

Suomimaisemaa


Aurinkokin on luvannut vilahtaa...

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Kesä ja kiireettömyys!

Veden ääressä rauhoittuu.



Kesää kaikille aisteille...
Kesällä nautitaan lämmöstä ja ulkoelämästä, ollaan luonnon lumoissa. Parasta on myös kiireettömyys. Se, että heräämisen jälkeen voi rauhassa nauttia aamupalan ja sitten lähteä sinne, minne nenä näyttää tai jäädä juuri siihen, mihin haluaa. Eikä tarvitse edes lähteä kauas, läheltä löytyy kaikkea kaunista, joskus eksoottistakin. Voi hypätä autoon ja löytää matkalta kaikenlaista mielenkiintoista. Tai pakata eväät ja hyvän kirjan reppuun, patikoida kansallispuistoon, rauhaisan ja jykevän ikitammen alle. Auringonlasku laiturin nokassa veden liplattaessa, sitäkin on mukava muistella pakkasen taas paukkuessa nurkissa. Yhdessäolo, luonnonhelma, vanhat hytittömät traktorit, mansikkamaito -kesä on aito. Ihanaa, kiireetöntä kesää kaikille!
Max nauttii kesästä

Metsämansikkasatoa odotellen...

Joskus voi vain hypätä autoon ja katsella kaunista Suomi-maisemaa...

I <3 hytittömät vanhat traktorit!

Kotiinkin voi jäädä...





Kuitenkin tarkkana kuin kasvavat porkkanat!

Kävellen tai pyöräillen säästää luontoa, ei aina tarvitse lähteä kauas...

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Myrsky -liian lähellä

Myrsky, syöksyvirtaus osui kohdallemme. Olo tuntui pieneltä ja itku poltteli silmäkulmia. Aurinko paistoi ensin täydeltä terältä, mutta hetkessä taivas muuttui myrskynvioletiksi. Ajoimme mieheni kanssa, silloin tietämättämme, aivan myrskyn perässä, ihmettelimme vain puiden roskista täyttynyttä tietä, jota ei paikoitellen näkynyt ollenkaan risujen, käpyjen ja lehtien alta. Kumpainenkin ajatteli ääneen: "Onpas tuuli puhaltanut, en ole ikinä nähnyt tällaista aikaisemmin! Ihme, ettei puita ole katkennut..." Kilometrin ajettuamme puita sitten olikin katkeillut, matkamme vanhempieni luo tyssäsi siihen. Onneksi edellämme ajavalla oli kirves matkassa ja läheisestä talosta tuli isäntä moottorisahan kanssa. Matka jatkui, mutta katkesi taas tielle kaatuneeseen puuhun. Käänsimme auton ja yritimme toista kautta, jossa puita olikin katkeillut kuin tulitikkuja ja kaikki näytti aivan kuin sodan jäljiltä. En onneksi ole sodan jälkiä nähnyt kuin televisiokuvista, mutta tunne oli vahva, tämä oli kuin sodanjälkeistä kuvaa... Syöksyvirtauksesta oli kulunut muutama minuutti; maasta ja metsästä nousi harmaa höyry ja oli aivan hiljaista. Metsää, kirjaimellisesti metsää, oli kaatunut, sillä puita oli tiellä sadoittain, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Jäljellä oli vain peukalonpään kokoisia rakeita, juuriltaan revityt tai puolesta välistä katkenneet surulliset puut sekä aavemainen hiljaisuus. Ne koivut, lepät, männyt ja kuuset, jotka eivät olleet kaatuneet, olivat kallellaan myrskyn suuntaan. Luonto oli aivan hiljaa: "Jos olemme paikallaan ja ihan hiljaa, se ei ehkä tule takaisin...". Sitten tuli hätä! Ovatko kaikki läheiset ja tuttavat kunnossa?? Jos joku onkin jäänyt puiden alle! Sitten soittoja sinne ja tänne! Olimme aikeissa lähteä rämpimään kaatuneiden puiden sekaan, mutta onneksi palokunta tuli paikalle. Sitten tulivat järkytys ja jossittelut: "Mitä jos vanhempani olisivat olleet lenkillä Tyyne-koiran kanssa juuri tässä kohtaa?? Mitä jos olisimme itse ajaneet tästä viisi minuuttia aikaisemmin?? Mitä jos joku lapsi olisi ollut pyörällä matkalla läheisestä koulusta kotiin?? Mitä jos?!!" Itku tuli, olo tuntui pieneltä vahvojen ja armottomien luonnonvoimien edessä. Onni onnettomuudessa oli, että ihmisvahinkoja ei kuitenkaan tullut, aineellisia vahinkoja sitäkin enemmän. Metsä ja talot näyttivät pelokkailta myrskyn jälkeen, kiitollisina siitä, että myrsky oli ohi. Ihmiset keskustelivat myrskystä järkyttyneinä, kaikki toivoivat, että myrskyjä ei enää ikinä tulisi. Tällaiset myrskyt eivät ole kuuluneet Suomeen, niiden on kuitenkin ennustettu yleistyvän ja voimistuvan. Tämä oli muistutus meille ihmisille siitä, että ympäristötekomme ovat vaikuttaneet luontoon sekä ilmastoon. Olisiko aika tehdä enemmän? Kiitollisena siitä, että selvisimme säikähdyksellä, en kuitenkaan osaa nauttia tulevasta hellekesästä, ilman ajatusta, mitä jos... Nyt sunnuntaina paistaa aurinko, taivas on kesänsininen, linnut laulavat, kimalaiset pörisevät ja sireenit tuoksuvat, vaikea uskoa, että neljä päivää sitten myrsky otti vallan...
Myrskyn reitti





sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Ujo morsian vai Carrie Bradshaw??

Tuomen tuoksua
Pörinävaahtera
Ihaninta aikaa! Sateen jälkeen, juuri nyt! Tuoksut, valo, kimalaisten pörinät, traktorit pelloilla, mullan tuntu, kukkien valinta ja vihreät versot! Luonto on kuin nuori, ujo morsian, joka odottaa hääkellojen soittoa, puhjetakseen sitten täyteen kukoistukseensa kielokimppu vapisevassa kädessään... Vai onko luonto sittenkin vuosi vuoden jälkeen kuin Carrie Bradshaw Vera Vang loistossaan?? Kaikki eivät kestä tätä jokavuotista luonnon eloon heräämisen ylistämistä, mutta minä kestän! Nautin joka hetkestä suunnattomasti kaikilla aisteillani ja huoletkin ikään kuin painavat puolen vähemmän! Eläköön versot, vehreys ja Valmetit!

Kissankorvilla

Täältä tullaan!

Tämä ei ole Valmetti, tämä on Viiatti!

Kesä tulee!




lauantai 7. toukokuuta 2011

Elämänpolkua...

Pitkästä aikaa täällä taas! Välissä on ollut Kreetan reissu, eduskuntavaalit, seitsemänvuotiaan synttärit ja äitipuolen haasteita! Kaikkea on ollut ihan riittävästi! Kreetan matka oli tervetullut breikki arkeen; riitelimme (kunnolla) mieheni kanssa vain kerran ja aurinkokin lopulta helli meitä. Seitsemänvuotiaan kakku onnistui, valitsemallaan päällisellä tietysti. Eduskuntavaalien tulos oli aimo pamaus. Omaa ehdokasta oli vaikea löytää; kuka ajaisi juuri minun asiaani tai edes osaa niistä?? Valitsemani ehdokas ei päässyt läpi. Valitessani elämänpolkuuni myös äitipuoleutta, tiesin sen olevan haastavaa, mutta tunnepuolta osasin vain arvailla…
Kreetan aallot
Eräässä artikkelissa kirjoitettiin mielestäni osuvasti; äitipuolen tulee olla mukava, ihana ja NÄKYMÄTÖN. Tämä osuu naulan kantaan! Lapsille en ole näkymätön, enkä onneksi heidän Isälleenkään. Muille osapuolille olen välillä kuin ilmaa. Kelpaan kyllä hoitamaan lapsia, mutta jos ilmaisen mielipiteeni aiheellisista asioista, niin jopas riemastutaan, koska en ole huoltaja. Päivähoito taiteilee uusperheiden välissä, mitä kenellekin sanoa. Pienellä paikkakunnalla kaveruus menee vaitiolovelvollisuuden yli. Minut on saatu itkemään, vaikka olen yrittänyt kaikkeni tehdä näiden lasten puolesta. En tarkoita olevani parempi ketään, en pyhimys, en kaikkitietävä, nämä ovat vain minun kokemuksiani, en yleistä. Arvostan suunnattomasti kaikkia Äitejä; Teillä on maailman rankin, mutta palkitsevin työ. En ole Rautarouva tarkoituksellisesti, omiani puolustan silti viimeiseen hengenvetoon. Ja onko kukaan ajatellut, että elämä on osoittanut minulle juuri nämä mieheni lapset?? Koska omien lasten saaminen ei aina ole ihan päivänselvää.
Synttärikakku seitsemänvuotiaalle
Olenkin ajatellut asettua kansanedustajaehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa, ajamaan omiani ja monen muun kanssamatkustajan asioita. Perheiden, uusperheiden ja päivähoidon asioita. Ehkä mukaan mahtuisi muutakin tärkeää. Vitsailen ehdokkuudesta, mutta tietyllä tapaa ajatus mahdollisuudesta ajaa asioita antaa minulle myös rauhaa...
Joka tapauksessa Ihanaa Äitienpäivää! Äideille, mummuille, äitipuolille, puolikkaille äideille, äidiksi haluaville, sijaisäideille, kummiäideille, kaikille! Luulen, että meissä kaikissa asuu huolehtiva emo, vaikka kaikilla ei lapsia ole tai niitä ei ole heille suotu. ÄITI – maailman kaunein sana.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Stop and go?!!

Kotini on pysähdystilassa! Tätä kotia en enää halua hirveästi keväistää, koska uusi koti on etsinnässä ja toivottavasti pian löytymässä. Koti on tällä hetkellä ikään kuin odotusmoodissa; oven aukaistessa näkymä ja tunnelma on jotenkin vaisu. Ikään kuin kodinhenkikin tietäisi, että kohta väki vaihtuu, eikä sekään enää viitsi panostaa nykyisiin asukkeihinsa... Ilmakin on harmaa. Yritän kuitenkin vielä pienillä piristeillä herätellä kaikkien spirittiä ja jaksaa tätä loskavaihetta. GreenGaten Fay White -lattemuki sai kaverin, narsissit herättävät keltaisellaan, Ullan Unelmasta tilattiin Hello Kitty -kakun päällinen seitsemän vuotiaan synttäribaakelsiin ja pajunkissat ennustavat kevättä. Koti lataa akkuja joka tapauksessa, koska "There´s no place like home."!
Tyyne ja kissat

Arabiat, Fay White ja Chloe off White
There´s no place like home!





Voimia kaikille loskan ja harmauden keskelle: kyllä se kevät kohta keikkuen tulevi! :)

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Ihanaa!

Nyt se on vihdoin täällä! Kevät! Ja aurinko!
Pupujussin jäljet keväthangella

Helmihyasintin herkkyyttä

Räystästimantteja

Ihanaa ja voimia kasvattavaa kevättä sekä valoa kaikille! :)

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Taas lähempänä pönttöuunia!

Ja lasiverantaa ja puuhellaa, omaa rauhaa! Sain myytyä yksiöni, studioni, ensimmäisen ikioman kotini! Ennen lopullisia hyvästejä seinille ja muistoille, uusi sauna piti korkata ja hyväksi kokea. Saunominen oli ikään kuin luopumisriitti remontti- ja myyntiraadannan jälkeen. Kolmannes matkasta kohti yhtä suurta haavettani on siis kuljettu. Täältä tullaan omakotitalo! :)

http://www.youtube.com/watch?v=lazyDlfaptM

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Pieni löytö, suuri vaikutus

Ihana löytö! Kevättä odotellessa olen surffaillut nettisisustusputiikkien sivuilla ja etsinyt mm. GreenGaten piristäviä uutuuksia ja hieman vanhempiakin herkkuja. http://www.int.greengate.dk/ Green Gaten kuvioinnit niin leipäkoriliinoissa kuin astioissakin ovat mielestäni kerrassaan ihanan raikkaita. Haluan kerätä sarjan erilaisia GreenGaten lattemukeja, sillä mielestäni niissä on yhdistetty hauskasti vanhaa ja uutta. Lempparini on Fay White -sarja. Netistä löytyy paljon suomalaisia jälleenmyyjiä ja monta kertaa olen jo ollut täyttämässä ostoskoria, mutta sitten kuitenkin jättänyt tilaamatta, malttaen odottaa kuormia saapuviksi lähiputiikkeihini, näin säästäen postikuluissa. Surffailun ansiosta minusta on tullut myös hyvin hintatietoinen, hinnat saattavat vaihdella suurestikin.

Mikä ihana yllätys olikaan, kun poikkesin rankan työpäivän jälkeen kotimatkalla pienessä pikaruokalassa, jossa myydään myös sisustustuotteita. Olen tehnyt paikasta usein löytöjä edullisesti mm. Mailegin tonttuja. Tällä kertaa kiertelin putiikkia jännittyneenä, jospa löytyisi GG:a. Omistaja tuli tarjoamaan apuaan ja minä kysäisin, että löytyisikö mahdollisesti mainittua tuotesarjaa. Mukavaksi sattumaksi hän oli juuri purkamassa kuormaa GreenGatelta ja kun hän avasi ensimmäisen laatikon, sieltä putkahti esiin Fay White lattemuki. Silmäni suurenivat ja koin pienen hurmiohetken! Omistaja huomasi tämän ja myi mukin minulle vieläpä alennuksella. Miten pienellä eleellä sitä voikaan pelastaa toisen päivän. Ihana löytö ja aavistus kevään tulosta somistaa nyt lautashyllyäni sulassa sovussa vanhojen Arabian kuppien kanssa.


Fay White -pitsiä

Uusi ja vanha sulassa sovussa





sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Potentiaalia?

Perjantai-iltana olin aivan puhkinainen raskaan viikon jälkeen. Lauantai-aamuna aloin siivoamaan kotia, koska illalla oli tulossa vieraita. Tai vieraita ja vieraita, pitkäaikaisia sydänystäviä, niitä ystäviä, jotka olivat minut auttaneet elämänkuopista ylöspäin.

Siivosimme yhdessä, kyllä, mieheni ottaa osaa kotitöihin ihan itsenäisesti. Kävimme kaupassa kävellen, samalla nauttien ihanasta talvisäästä. Matkalla minä (aivan turhaan, mutta itselleni tyypillisesti) murehdin asioita, joille en sillä hetkellä voinut mitään. Mieheni keskeytti synkät ajatukseni kepeällä huomautuksella: "Onko tuosta mastosta pudonnut yläosa?? Jäät varmaan painaneet niin paljon..." Minä kuohahdin sisäisesti, että minä tässä murehdin ja sinä mietit jotain mastoa!! Aivan kuin mieheni olisi pitänyt lukea ajatukseni ja pilata omakin aurinkoinen kävelyhetkensä murehtimalla...

Iltasella ystävät tulivat ja oli kuin ei aikaa olisi kulunut viime näkemästä päivääkään. Miehet lähtivät ampumaradalle ja me naiset siirryimme naapuriin siskoni luo. Siemailimme punaviiniä ja keskustelimme syvällisempiäkin. Keskustelu ajelehti mutkien kautta elämänkatsomuksen positiivisuuteen ja negatiivisuuteen. Siskoni oli lukenut Esko Johannes Jorma Valtaojan artikkelin (Anna 7/2011) ja ystäväni oli ollut hänen luennollaan. Molemmat ylistivät hänen erilaista ajattelutapaansa ja positiivista, humorististakin, silti tieteellisiin faktoihin perustuvaa maailmankatsomustaan. Esko Valtaoja on tieteen popularisoijana tunnettu avaruustähtitieteen professori, joka on kirjoittanut myös kirjoja, mm. Kotona maailmankaikkeudessa ja Avoin tie.

Tiivistettynä Esko Valtaoja on sitä mieltä, että maailma ei ole menossa huonompaan suuntaan vaan päinvastoin. Ennen ei ollut paremmin kuin nyt. Nykyhetki on parempi kuin kenties kukaan tietää: nälkä vähenee, lapsikuolleisuus vähenee, yhä enemmän tyttöjä koulutetaan... Kirjoillaan ja luennoillaan Valtaoja yrittää saada ihmiset rakastumaan uudelleen maailmaan. Omalla ajattelu- ja suhtautumistavalla on merkitystä. Ystäväni kuulemalla luennolla Valtaoja oli mm. sanonut osapuilleen näin entisestä luonnonmukaisuudesta: "Heittäkää silmälasit nurkkaan, ottakaa lämpöiset vaatteet pois ja menkää tuonne puskiin! Ja kertokaa sitten, onko paremmin?!" Kärjistettyä ehkä, mutta silti totuudenjyvän sisältävä ajatus.

Esko Valtaojaa kiehtoo tulevaisuus, koska se on täynnä mahdollisuuksia. Oma ajattelutapani tulevaisuudesta ja nykyisyydestäkin on ollut melko skeptinen, koska on tuntunut, että lähiaikoina murheita on vain kasaantunut. Kiitos siskoni ja ystäväni avaaman keskustelun sekä Valtaojan myönteisen, erilaisen ajattelutavan, tulevaisuuteni sekä nykyisyytenikin näyttävät jo astetta paremmilta. Muutos skeptisyydestä positiivisuuteen ei varmasti tapahdu hetkessä, mutta pieni askel aivoissani on jo otettu eteenpäin: "Löydämme aikanaan ehkä vanhankin talon, jossa on potentiaalia, johon rakastun. Työmatkani lyhenee. Uusperheen arjesta selviää hengissä. Elämä selkenee..." Loppujen lopuksi miehenikin oli siis oikealla suunnalla ajatellessaan vain mastoa, eikä turhauttavia murheita...

Valtaojan oivalluksin: "Kehotan ihmisiä menemään ulos ja katsomaan ihmisiä ja maailmaa vastarakastuneen silmin: voi olla, että sillä on ihan hirveä villapusero ja sen pitäisi mennä kampaajalle, mutta siinä on silti aika paljon potentiaalia."

Tässäkin kuvassa on potentiaalia...

tiistai 15. helmikuuta 2011

Voimauttava runoni

"Vanhan majakan muistellessa,
tuulten puita puistellessa,
elämänkokemuksesta tietää,
myrskyjäkin pitää sietää."
Valoa kohti



Aina ei onnistu, onneksi elämänkokemus on todellakin opettanut, että kyllä se vanhankin majakan valo vielä syttyy...