Kuoret?

Kun katsoo ihmisiä ruuhkassa, kaupassa, bussissa, kadulla, tiellä, ei voi tietää, että mihin ihminen on menossa, mistä on tulossa tai mitä on menossa mielessä ja sielussa. Onko jäämässä kantavia muistoja vai aukeavia arpia. Meillä kaikilla on kuoret, toisilla ehjemmät, toisilla rikkinäisemmät. Eivätkä kaikki edes halua päästä perille määränpäähänsä.

Nuori, siististi pukeutunut nainen, joka tavallisesti istuisi jossain bussin keskivaiheilla nopean poistumisen takaavalla paikalla, istuukin taimmaisella istuimella, aivan kuin uhmaisi jotain, jos ei muuta, niin omia turvallisia rutiinejansa. Onko hän menossa työhaastatteluun, töihin virastoon vai syöpähoitoon. Vanha mies, jonka päätä peittää musta baskeri ja käden jatkeena on puinen kävelykeppi, onko hän matkalla vaimonsa haudalle vai bingoamaan viimeiset eläke-eurot voittaakseen kahvipaketin.  Pariskunta, joka vaikuttaa kiireiseltä; mies nyökyttelee ja nainen puhuu. Puhuuko uusista olohuoneen verhoista vai naapurin kuuluvasta tavasta ajaa nurmikkonsa sunnuntaiaamuisin välttääkseen puhumisen oikeista asioista…

Tiedätkö Sinä? Tiedänkö minä? Mistä sen tietää, ei ihmisestä tiedä. Paitsi, jos katsoo oikein tarkkaan, silmistä voi ehkä nähdä vilahduksen totuudesta, aistia ilon tai surun, lähestymisen tai pakenemisen, hyvän tai pahan tuulahduksen. Miksi katsoisi tarkemmin?  Miksi haluaisi edes tietää määränpään tai mielessä pyörivän ajatusten ruuhkan? Vasta sitten, kun tapahtuu jotain pahaa tai ihmisestä paljastuu erilainen totuus, vasta sitten kun itse kokee jotain, jonka edes ei halua näkyä ulospäin, kokee myös ehkä sen, että ihminen ei ole sitä mikä näkyy ulospäin. Vaan on paljon enemmän, paljon onnellisempi, iloisempi, surullisempi, hätääntyneempi tai onnettomampi. Omat ehjät kuoret tai rumat arvet eivät anna oikeutta luokitella ihmisiä tai olla välittämättä muista ihmisistä tai heidän aikeistaan, ne antavat pikemminkin vastuun nähdä ihmistä pintaa syvemmälle. Ehkä ne antavat mahdollisuuden ojentaa käden avuksi jatkossa...

Kävin pitkästä aikaa kirkossa jumalanpalveluksessa, jossa kerrottiin sukulaisen lähetetyn viimeiselle matkalleen. Jumalanpalveluksessa sytytettiin myös kynttilä Norjan surullisten tapahtumien vuoksi. Itkin. Minkä takia itkin? Itkinkö sukulaisen, sukulaisen läheisten surun, norjalaisten vai omien arpieni ja murheitteni vuoksi? Itkin kaikkien näiden vuoksi. Näkikö joku kuorieni lävitse? Kukaan ei nähnyt norjalaisen nuoren miehen kuorien läpi, joka teki päätöksen päättää muiden ihmisten elämät. Otan osaa Norjan suruun.

Mistä päin tulee...