Kohtaamisia ja kipuilua

"Jos voin estää yhdenkin sydämen murtumasta, en elä turhaan; jos voin helpottaa tuskan paahdetta yhdessäkin elämässä tai auttaa yhdenkin pyörtyvän pikkulinnun takaisin pesäänsä, en elä turhaan." ~ Emily Dickinson ~ 

 

Kulunut syksy on ollut monella tapaa uusi ja ihmeellinen: uusi työ, opiskelu ja uuden toivon herätteleminen. Mikään näistä ei ole sujunut ihan saumattomasti. Paljon on vaadittu myös läheisiltä ja työyhteisöltä. Ja vaaditaan edelleen. Aika on se, joka ei tahdo riittää, vaikka tahtoa olisikin.

Emily Dickinsonin kaunista ajatelmaa pyrin kunnianhimoisesti noudattamaan elämässäni ja työssäni, ohittamatta kuitenkaan omaa inhimillisyyttäni tai vajavaisuuksiani. Ajatelma on saanut vielä syvempää kaikupohjaa adoptiomatkan alkaessa: haluaisin auttaa pyörtyvän pikkulinnun takaisin pesäänsä, elämäänsä. Aika on taas tässä se muuttuja, jota en tahdo kestää. Matka saattaa olla viiden vuoden pituinen: onko minusta enää silloin tuskan helpottajaksi, sydämen eheyttäjäksi?

Adoptiomatkan aloitus on ollut yksi konkreettinen muistutus siitä lopullisuudesta, että biologiset lapset eivät pesäämme lennä. Suru on ollut erilainen, huokunut tilanteessa kuin tilanteessa kohti, jättäen jälkeensä hengästymistä ja auenneita arpia. Silti on pitänyt mennä eteenpäin höyrylaivan lailla, vaikka lapsensa itsensä selvyytenä ottavat tai odottavat äidit, aiheeseen liittyvät artikkelit, ajattelemattomat keskustelut, kylmääkin kylmempi kommentti lapsettomuudesta, ovat satuttaneet ja jopa ärsyttäneet tavalla, jota ei ymmärrä, kuin saman kokemuksen jakava ihminen.

Tahdon silti uskoa, että vaikka vene vielä keikkuu, suunta on oikea. On vain luotettava kompassiin ja ojennettuihin pelastusrenkaisiin. 

"Niin kauan odotettu,
niin hartaasti toivottu,
niin suuresti rakastettu,
jo kauan ennen syntymääsi.
Miten pitkältä tieltä,
miten syvältä kivusta,
viimeiseltä rajalta,
äitisi sinut nouti.
Ja nyt vain hymyä,
valoa viattomuutta,
kuin säteilevä heinäkuun päivä. Varjoton.
Kuin ei koskaan syksyä. Talvea.
Pakkasöitä.
Elämä,
pitele hellin lujin käsin aarrettasi.
Varo pudottamasta sylistäsi,
tomuiselle kiviselle tielle,
ennen kuin nämä
nauravat ruusuvarpaat,
valmiit vahvat,
hyppimään, kiipeilemään kivien yli.
Innolla. Ilolla.
 

~ Maaria Leinonen ~

Ehkä me vielä löydämme toisemme, minä odotan.

Pintakaasulla

On turha väittää, etteikö minulla olisi autooni tunnesidettä. Vietän autossa päivästäni kuitenkin pari tuntia vähintään viitenä päivänä viikossa. Niihin tunteihin ja minuutteihin sisältyy paljon tunteita nollasta sataan. Voikin kysyä, kumpi kiihtyykään nopeammin, auto vai kuski? 

On tullut aika luopua rakkaasta matkakumppanista, joka on palvellut useiden tuhansien kilometrien verran. Harmikseni en voi sanoa, että aika olisi ollut pelkästään pikiteillä tanssimista, matkaan on mahtunut myös soraääniä ja kuraa helmoille. Sydämentykytyksiä ovat aiheuttaneet läheltä piti tilanteet ja verenpainetta luukussa roikkujat. Jokainen vikakoodi taas on jättänyt sydämenlyöntejä väliin; uusien osien hinta on usein ollut enemmän kuin pari tankillista dieseliä. Mikään auto ei kestä ikuisesti, sillä kaikki kuluu, mikä hemppaa, toteaa autonkorjaustaitoinen mieheni usein.

Autoni on ollut minulle työhuoneen jatke: tiukkaa palaveria on ehtinyt vielä hiomaan työmatkan ajan ja raskaan työpäivän päätteeksi kotimatkalla on ehtinyt tyhjentämään aivojaan, ainakin vähän. Autossa on voinut myös paeta arkea; painaa kaasua ja popittaa hittibiisiä täysillä, kuvitella itsensä huolettomaksi discokuningattareksi tai ökyrikkaaksi formulakuninkaaksi. Unohtaa, että aukaistaessa autonovet arki on taas nenän edessä työpäivineen, ruuanlaittoineen, siivouksineen ja laskuineen. Autossa on eletty täyttä elämää: naurettu, itketty, iloittu ja murehdittu. Tämäkin auto jää moottorimuistojeni joukkoon: vanhan kuplan pörinä palauttaa minut oitis 90-luvun rattiin sekä tunnelmiin, muhkeat mörinät ja turbon vihellys muistuttaa mieheni isosta Ford F250:stä ja vanhan Valmetin nostalginen käyntiääni tuo nenääni välittömästi heinäpellon tuoksun. 

Ratissa olen eritoten ärsyyntynyt luukussa viihtyviin perskärpäsiin (nutaritkaan eivät ole niin pahoja), joille turvaväli on tuntematon käsite. On myönnettävä, että nämä luukuttajat saavat muuten niin asiallisen ja rauhallisen ihmisen muuttumaan kiroilevaksi sekä kiehuvaksi motörheadiksi. Olen kyllä tietoisesti yrittänyt olla zen -tilassa näissä tilanteissa, joskus onnistuen, joskus epäonnistuen totaalisesti. Nämä liian lähellä ajavat kuljettavat eivät välitä nopeusrajoituksista koulujen alueilla tai ylipäätään kanssakuljettajistaan tai liikennesäännöistä. Ohi on päästävä, vaikka keli olisi surkea, näkyvyys nolla, edessä ruuhka, tieltä poistuminen 500 metrin päästä. Usein olen kuitenkin ollut liikennevaloissa samaan aikaan näiden (t)urpojen kanssa. Oliko järkeä matkassa? Taannoin moitittiin saksalaisten autojen kuljettajia, mutta kyllä minun luukussani ovat viihtyneet niin japanilaiset kuin jenkitkin. Eikä kyse ole siitä, että ajaisin alinopeutta, päinvastoin. Yritän vain noudattaa parhaani mukaan nopeusrajoituksia, mitä nyt joskus isommilla pikiteillä kaasujalka saattaa painaa hieman enemmän. Ja jätän nyt sanomatta, kumpaa sukupuolta luukuttajissa esiintyy eniten.

On aika harkita vakavasti taloudellisuutta, taloutta, turvallisuutta, nelivetoisuutta. Mustang on edelleen jätettävä unelmiin. Harmillista onkin miettiä, että seuraavan auton hevoset mahtuvat luultavasti pienempään talliin kuin nykyisen. Olen nimittäin saanut itseni kiinni siitä, että auringon paistaessa, varsinkin perjantai-iltapäivisin, hyvä fiilis siirtyy helposti kaasujalan ojentavuuteen. Välillä on myös kovinkin nautinnollista olla liikennevaloissa oikealla puolella ensimmäisenä ja nähdä taustapeilistä, että jokin nuhapumppu vaihtaa kaistaa vasemmalle jatkaakseen matkaansa nopeammin valojen vaihduttua kuin minä. Ja sitten painaa kaasua ja jättää nuhapumppu katselemaan perävaloja. Tiedä sitten, mitä Freud tästä sanoisi. Samoin on huvittavaa, että se samainen kaistaa vaihtanut (t)aunus menee ohi mainittavaa ylinopeutta saadessaan pumppunsa kiihtymään ja minut vihdoin kiinni. Minähän kiihdytin vain nopeasti matkavauhtiin, niinhän autokoulussakin opetettiin, ei ollut tarvetta kaahata, vaikka tehoa riittäisikin. Tässäkin kohtaa jätän mainitsematta näiden kuljettajien sukupuolen.

Kenellekään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että minä olen huippukuski, muut ovat tilanneet korttinsa postimyyntiluettelosta. Tämä ajatelma on helmasyntini. Olen kai vähän höyräntänyt kulkupelifani; silmiäni hivelee yhtä hyvin uusi upeasti muotoiltu hevospeli kuin vanhan linjan klassikko, moottoriäänistä ja tehoista puhuttamakaan. Ehkä olen myös hengitellyt liikaa pakokaasuja tai ainakin saanut vaikutteita ajokäyttäytymiseeni nuoruuteni nimeltä mainitsemattomalta Ascona-kuskilta. Kaiken hyvän lisäksi hetken kuluttua on aika jättää hyvästit tehokkaalle sekä kauniille saksalaistykilleni ja ryhtyä mitä luultavimmin nuhapumppukuljettaksi. Silloin ei auta muu, kuin moor gääs ja äässes in thö shoulder, in ö disco!

Pieniä ihmeitä päivä täynnä

Auto varoitti jäähdytysnesteen olevan liian matalalla, kun piti lähteä viime hetken ostoksille ruokakauppaan. Jäähdytysnesteitä on kolmea eri väriä, punaista, vihreää ja sinistä, niitä ei saa sekoittaa keskenään. Autoon tarvittiin vihreätä, meillä oli varastossa vihreätä jäähdytysnestettä. Kaupasta oli luumuhillo loppunut ja minulla huono omatunto aaton kauppareissusta. Myyjillä oli tonttulakit päässään ja onneksi vain lyhyt työpäivä, Äidin varastosta löytyi sitä hilloakin. Oli joulu tai arki, peräluukussa ajavia löytyy aina. Tällä kertaa Länsilinjojen bussikuski 40:n alueella luukussa kiinni. Alamäessä edestäni joku päätti kääntyä, bussikin ehti jarruttaa, eikä tullut peräänajoa. Eilen pimeällä haettu kuusi näytti metsässä hyvältä, tänään vähän toispuoleiselta, mutta lasten koristelemana kauniilta. Jaksoin touhottaa kaiken valmiiksi, vaikka yöunet ovat viime aikoina jääneet vähiin, jaksan valvoa vieläkin, kun talo on hiljentynyt. Lyytin juoksu alkoi, housut löytyivät ensimmäisellä yrittämällä. Lyyti loukkasi tassunsa, suostuu pitämään sukkaa tupon päällä. Kuljemme saunaan vielä ulkokautta, Onni toivoi eilen, että Pukki toisi saunatakin. Pukki toi. Fanni on ollut korkeassa kuumeessa, tänään kuume laski. Toivoin lahjaksi kirjaa, sain kaksi. Joulupöydän äärellä oli tänään läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset, ruoka oli parasta ikinä, yhdessä tehtyä. Tunnelma oli lämmin. Päivä oli pieniä ihmeitä täynnä, johtuneeko joulun taiasta. Toivon, että kaikilla on ollut onnistunut ja ihmeellinen joulu. Toivon, että tuleva vuosi tuo vain hyvää ja hyvyyttä myös itsessäni, ehkäpä sen kaikista eniten toivomani pienen ihmeen, tavalla tai toisella. Ihanaa joulua Sinulle, tuokoon uusi vuosi toivomasi ja kaiken onnen tullessaan.

Vanhan tavaran uusi koti. Olen aina pitänyt kaikesta kauniista tai ainakin näin selitellyt materian hankkimista. Jotain on kuitenkin iän myötä tapahtunut, kun uuteen kotiimme olen haalinnut lähinnä kaikkea vanhaa. Myönnetään, myönnetään, ikeaakin löytyy.

Ikaalilaiselta Kyllikiltä lehti-ilmoituksen perusteella hankittu keittiökaappi, jota tuunattu turkoosilla. 

Kenkäpamppu Eemil Aaltosen vanha tuoli.

Vanhoja lasiaarteita.

Ilmeisesti pommisuojan arkku, Ilkan Äidin lahjoittama.

Isän tekemä kaappi, ystävän lahjoittama vanha ikkuna ovena. Ja muita aarteita Ilkan Äidin mökiltä.

Toivottavasti nämä minulle tärkeät aarteet löytävät aikanaan taas uuden hyvän kodin. Silloin kun minä olen jo antiikkia tai saanut uuden kodin (mullan alta). Mutta hei, nyt alkaa Antiikkia, Antiikkia!

Menetin toivonkin

Nimesin Toivoksi tämän viimeisen aarteeni ja toiveeni, lahjaksi saadun. Sillä ei toivoa saa koskaan menettää, sanotaan. Nyt menetettiin. Rauha tämänkin pikkuenkelin sielulle.

Äiti. Sana, jota janoan. Sana, jota vihaan.

Pettymystä ja surua monella tasolla. En koskaan tunne leijonaemon lailla, en näe ensimmäisiä askelia, en iloitse lukemaan oppimisesta, en pakahdu ylpeydestä, en itke huolesta, en koe ripille pääsyä, en valmistumista, en pesästä lentämistä. Vanhempani eivät saa olla isovanhempia, eivät tuntea lapsenlapsen pulleita pikkusormia tai syödä salaa suklaata muurin takana, vaikka ei olekaan karkkipäivä. Siskostani ei tule tätiä, joka veisi Särkänniemeen tai opettaisi siskonlapselleen maalauksen saloja. Ei koskaan. Mieheni joutuu kannattelemaan minua surussani, näkemään kysymyksen silmissäni epäreiluudesta, aina.

Oululaisäitikin menetti, ainakin viisi kertaa. Yritän ymmärtää. Molemmat elämme ajatusten myllerryksessä, surussa, epätoivossa.

Älä sano mitään. Älä katso. Älä kysy. Älä koske. Jos sanot, katsot, kysyt, kosket, en tiedä mitä tapahtuu. Pelkään, että hajoan, sorrun, rikun palasiksi siihen paikkaan. Sano, katso, kysy, koske ajan kuluttua. Silloin näet silmistäni edelleen pohjattoman surun, mutta ehkä epätoivoinen pettymys ja viha ovat jo laantuneet, pakkautuneet mytyksi sisälleni. Ikuisesti.

Viljakkalan Pispala

Viljakkalan seurojentalolla kokoontui 16.3.2014 hilpeä sekä hyväntuulinen joukko Pikku-Pispalalaiset ry:n jäseniä, joista osa on ollut mukana jo vuodesta 1998, jolloin yhdistys on perustettu. Kaikki jäsenet eivät enää asu kylässä, mutta kokevat yhdistykseen kuulumisen edelleen tärkeänä sekä antoisana. Jokainen vuosikokoukseen osallistunut jäsen tuntuu olevan mukana koko sydämestään. Ensikertalaisena minut otettiin lämpimästi ja ilolla vastaan. Asialistalla oli liuta asioita, mutta matkan varrella minulle ehdittiin kertoa Pikku-Pispala ry:n ja Viljakkalan seurojentalonkin historiasta.

Pikku-Pispalan kylä sijaitsee pari kilometriä Viljakkalan keskustasta Ylöjärvelle päin, maamerkkinä voi pitää tuulimyllyä kallioiden päällä. Minua on tulevana kyläläisenä jo tovin mietityttänyt se, mistä nimi Pikku-Pispala tulee. Yhdistyksen kokouksessa tämäkin selvisi. Aikoinaan kylän taloissa oli paljon poikia, joilla riitti energiaa monenlaiseen kyseenalaiseenkin touhuun. Eräs opettaja olikin kivahtanut näiden poikien kolttosille: ”Tää on ku Pispala!”

Pikku-Pispalalaiset ry. on aktiivinen ja toimelias yhdistys, jonka toimintasuunnitelmaan vuonna 2014 kuuluu muun muassa perinnetiedon kerääminen, Ylöjärven kaupungin järjestämissä tilaisuuksissa sekä Viljakkalan Seurojentalon –yhdistyksen toiminnassa mukana oleminen mahdollisuuksien mukaan, lisäksi kylätaloa aiotaan kunnostaa ja maisemaa hoitaa. Heinäkuussa yhdistys osallistuu Kirpputori –suunnistukseen ja syyskuussa Läheltä Sinulle –tapahtumaan. Voikin sanoa, että yhdistys tuo toimintaa kylälle sekä kylää lähemmäksi kaupunkia.

Mielenkiintoista oli kuulla myös Viljakkalan seurojentalon historiasta, joka on ollut monivivahteinen. Seurojentalo on vihitty käyttöön loppiaisena vuonna 1920. Talossa ovat pitäneet paikkaansa niin pankki, Kansainhuolto kuin putkakin, johon tansseista saatettiin väsyneet juhlijat huilaamaan hetkeksi. Nykyään seurojentalolla vietetään häitä, pidetään huutokauppoja sekä esitetään teatteria. Kokouksen aikana salista kuuluikin Nuorisonäyttiksen harjoitusten ääntä; Pekko ja peikonpyydystäjät –esitys saa ensi-iltansa perjantaina 21.3. kello 19. Myös erilaiset tapahtumat viihtyvän talon katon alla. Vanhan talokaunottaren kunnostamiseen on aikoinaan käytetty paljon aikaa, rakkautta sekä talkootunteja, joka näkyy sekä tuntuu talon valoisassa tunnelmassakin. Tällä hetkellä laitetaan kuntoon seurojentalon vanhaa pankkisalia, jossa pyritään säilyttämään mahdollimman paljon vanhoja kauniita pintoja.

Omat juureni ovat Jämijärvellä, mutta Viljakkala antaa siipieni alle kannattelevaa ilmaa, toivottavasti elämäni loppuun saakka. Pikku-Pispalalaiset ry:hyn kuuluminen tuntuu mainiolta mahdollisuudelta tutustua viljakkalalaisiin sekä myös vaikuttaa omaan kotipaikkaan liittyvissä asioissa. Pikku-Pispalan kylä ja koko Viljakkala on kaunista seutua järvimaisemineen, pikku-pispalalaiset ja viljakkalaiset mukavaa sekä toimeliasta väkeä, joten nyt voikin ihan eri syystä huudahtaa: ”Tää on ku Pispala!”

Tämän oven takana väsyneet juhlijat huilasivat aikoinaan...

Elle Salo - private eye

Nainen kiitti onneaan, että oli vihdoinkin oppinut laittamaan kännykkänsä hiljaiselle värinälle, muuten hänen piilonsa olisi paljastunut välittömästi. Toinen onni oli, että nainen oli jättänyt tällä kertaa koiran kotiin. Kultaisennoutajan rakkaus kun ei erota rikollista ystävästä. Alkoi olla jo hämärää, joten nainen sulautui osaksi puuvajan kattoa. Pahaksi onneksi kattoon yritti sulautua myös kymmeniä hämähäkkejä ja muita yhtä mukavia ötököitä, joita nainen inhosi sydämestään. Alhaalla pihassa hääri isokokoinen mies ja sadatteli äkäisesti, todennäköisesti venäjäksi tai sen sukuisesti. Jotain oli selvästi mieheltä hukassa. Puuvajan sisältä kuului hätääntynyttä ähinää ja puhinaa. Sidottu mies alkoi tulla tajuihinsa.

Elle Salo. Nelissäkymmenissä oleva sopivasti pyöreä nainen, jonka keskivaaleat pitkät hiukset olivat vedetty hätäiselle ponnarille ja vihreiden silmien ympärille oli hutaistu vedenkestävää ripsiväriä. Muuten nainen oli lähes meikitön. Nainen käänsi kyllä päitä, vaikkei klassisen kaunis ollutkaan, luultavasti siksi, että naisen kasvoista kuvastui jotain salaperäisyyttä heijastelevaa. Naisen nenässä oli pieni kyömy, joka oli isältä peritty. Äidiltä peritty nauru oli saanut täyden voimansa vasta aikuisemmalla iällä, jolloin uskalsi nauraa jo myös itsellensä. Suun ympärillä oli useita naururyppyjä ja silmiä kehystivät kyyneleiden uomat, joista osa oli tarpeettoman syviä. Vihreät silmät olivat naisen sydämenpeili: ne kertoivat katseen kohteesta heränneen tunteen valheetta. Silmät leiskuivat rakkaudesta, ilosta ja välillä ärtymyksestä sekä inhosta, vihastakin. Silmien valheetonta antia naisen oli pitänyt opetella säätelemään, sillä tässä ammatissa totuus saattoi olla liian paljastavaa, jopa hengenvaarallista. Elle Salo, yksityisetsivä, liikkui halutessaan ketterästi ja huomiota herättämättömästi, eikä kukaan voinut aavistaa, että kainalokotelossa keikkui Heckler & Kochin itselataava pistooli.