lauantai 7. maaliskuuta 2015

Pintakaasulla

On turha väittää, etteikö minulla olisi autooni tunnesidettä. Vietän autossa päivästäni kuitenkin pari tuntia vähintään viitenä päivänä viikossa. Niihin tunteihin ja minuutteihin sisältyy paljon tunteita nollasta sataan. Voikin kysyä, kumpi kiihtyykään nopeammin, auto vai kuski? 

On tullut aika luopua rakkaasta matkakumppanista, joka on palvellut useiden tuhansien kilometrien verran. Harmikseni en voi sanoa, että aika olisi ollut pelkästään pikiteillä tanssimista, matkaan on mahtunut myös soraääniä ja kuraa helmoille. Sydämentykytyksiä ovat aiheuttaneet läheltä piti tilanteet ja verenpainetta luukussa roikkujat. Jokainen vikakoodi taas on jättänyt sydämenlyöntejä väliin; uusien osien hinta on usein ollut enemmän kuin pari tankillista dieseliä. Mikään auto ei kestä ikuisesti, sillä kaikki kuluu, mikä hemppaa, toteaa autonkorjaustaitoinen mieheni usein.

Autoni on ollut minulle työhuoneen jatke: tiukkaa palaveria on ehtinyt vielä hiomaan työmatkan ajan ja raskaan työpäivän päätteeksi kotimatkalla on ehtinyt tyhjentämään aivojaan, ainakin vähän. Autossa on voinut myös paeta arkea; painaa kaasua ja popittaa hittibiisiä täysillä, kuvitella itsensä huolettomaksi discokuningattareksi tai ökyrikkaaksi formulakuninkaaksi. Unohtaa, että aukaistaessa autonovet arki on taas nenän edessä työpäivineen, ruuanlaittoineen, siivouksineen ja laskuineen. Autossa on eletty täyttä elämää: naurettu, itketty, iloittu ja murehdittu. Tämäkin auto jää moottorimuistojeni joukkoon: vanhan kuplan pörinä palauttaa minut oitis 90-luvun rattiin sekä tunnelmiin, muhkeat mörinät ja turbon vihellys muistuttaa mieheni isosta Ford F250:stä ja vanhan Valmetin nostalginen käyntiääni tuo nenääni välittömästi heinäpellon tuoksun. 

Ratissa olen eritoten ärsyyntynyt luukussa viihtyviin perskärpäsiin (nutaritkaan eivät ole niin pahoja), joille turvaväli on tuntematon käsite. On myönnettävä, että nämä luukuttajat saavat muuten niin asiallisen ja rauhallisen ihmisen muuttumaan kiroilevaksi sekä kiehuvaksi motörheadiksi. Olen kyllä tietoisesti yrittänyt olla zen -tilassa näissä tilanteissa, joskus onnistuen, joskus epäonnistuen totaalisesti. Nämä liian lähellä ajavat kuljettavat eivät välitä nopeusrajoituksista koulujen alueilla tai ylipäätään kanssakuljettajistaan tai liikennesäännöistä. Ohi on päästävä, vaikka keli olisi surkea, näkyvyys nolla, edessä ruuhka, tieltä poistuminen 500 metrin päästä. Usein olen kuitenkin ollut liikennevaloissa samaan aikaan näiden (t)urpojen kanssa. Oliko järkeä matkassa? Taannoin moitittiin saksalaisten autojen kuljettajia, mutta kyllä minun luukussani ovat viihtyneet niin japanilaiset kuin jenkitkin. Eikä kyse ole siitä, että ajaisin alinopeutta, päinvastoin. Yritän vain noudattaa parhaani mukaan nopeusrajoituksia, mitä nyt joskus isommilla pikiteillä kaasujalka saattaa painaa hieman enemmän. Ja jätän nyt sanomatta, kumpaa sukupuolta luukuttajissa esiintyy eniten.

On aika harkita vakavasti taloudellisuutta, taloutta, turvallisuutta, nelivetoisuutta. Mustang on edelleen jätettävä unelmiin. Harmillista onkin miettiä, että seuraavan auton hevoset mahtuvat luultavasti pienempään talliin kuin nykyisen. Olen nimittäin saanut itseni kiinni siitä, että auringon paistaessa, varsinkin perjantai-iltapäivisin, hyvä fiilis siirtyy helposti kaasujalan ojentavuuteen. Välillä on myös kovinkin nautinnollista olla liikennevaloissa oikealla puolella ensimmäisenä ja nähdä taustapeilistä, että jokin nuhapumppu vaihtaa kaistaa vasemmalle jatkaakseen matkaansa nopeammin valojen vaihduttua kuin minä. Ja sitten painaa kaasua ja jättää nuhapumppu katselemaan perävaloja. Tiedä sitten, mitä Freud tästä sanoisi. Samoin on huvittavaa, että se samainen kaistaa vaihtanut (t)aunus menee ohi mainittavaa ylinopeutta saadessaan pumppunsa kiihtymään ja minut vihdoin kiinni. Minähän kiihdytin vain nopeasti matkavauhtiin, niinhän autokoulussakin opetettiin, ei ollut tarvetta kaahata, vaikka tehoa riittäisikin. Tässäkin kohtaa jätän mainitsematta näiden kuljettajien sukupuolen.

Kenellekään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että minä olen huippukuski, muut ovat tilanneet korttinsa postimyyntiluettelosta. Tämä ajatelma on helmasyntini. Olen kai vähän höyräntänyt kulkupelifani; silmiäni hivelee yhtä hyvin uusi upeasti muotoiltu hevospeli kuin vanhan linjan klassikko, moottoriäänistä ja tehoista puhuttamakaan. Ehkä olen myös hengitellyt liikaa pakokaasuja tai ainakin saanut vaikutteita ajokäyttäytymiseeni nuoruuteni nimeltä mainitsemattomalta Ascona-kuskilta. Kaiken hyvän lisäksi hetken kuluttua on aika jättää hyvästit tehokkaalle sekä kauniille saksalaistykilleni ja ryhtyä mitä luultavimmin nuhapumppukuljettaksi. Silloin ei auta muu, kuin moor gääs ja äässes in thö shoulder, in ö disco!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ruusuja ja risuja!