Nimesin Toivoksi tämän viimeisen aarteeni ja toiveeni, lahjaksi saadun. Sillä
ei toivoa saa koskaan menettää, sanotaan. Nyt menetettiin. Rauha tämänkin
pikkuenkelin sielulle.
Äiti. Sana, jota janoan. Sana, jota vihaan.
Pettymystä ja surua monella tasolla. En koskaan tunne
leijonaemon lailla, en näe ensimmäisiä askelia, en iloitse lukemaan oppimisesta, en pakahdu
ylpeydestä, en itke huolesta, en koe ripille pääsyä, en valmistumista, en
pesästä lentämistä. Vanhempani eivät saa olla isovanhempia, eivät tuntea
lapsenlapsen pulleita pikkusormia tai syödä salaa suklaata muurin takana,
vaikka ei olekaan karkkipäivä. Siskostani ei tule tätiä, joka veisi
Särkänniemeen tai opettaisi siskonlapselleen maalauksen saloja. Ei koskaan.
Mieheni joutuu kannattelemaan minua surussani, näkemään kysymyksen silmissäni
epäreiluudesta, aina.
Oululaisäitikin menetti, ainakin viisi kertaa. Yritän
ymmärtää. Molemmat elämme ajatusten myllerryksessä, surussa, epätoivossa.
Älä sano mitään. Älä katso. Älä kysy. Älä koske. Jos sanot,
katsot, kysyt, kosket, en tiedä mitä tapahtuu. Pelkään, että hajoan, sorrun,
rikun palasiksi siihen paikkaan. Sano, katso, kysy, koske ajan kuluttua. Silloin
näet silmistäni edelleen pohjattoman surun, mutta ehkä epätoivoinen pettymys ja
viha ovat jo laantuneet, pakkautuneet mytyksi sisälleni. Ikuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ruusuja ja risuja!