tiistai 13. joulukuuta 2011

Onko jokaisen joulu samanlainen?

Menneisyyden joulu

"Aattoaamu valkenee hiljalleen, mutta kirkkaana, harvinaista. On ihan hiljaista. Kaikki on vielä hyvin, vaikka ilmassa väreileekin jotain kireää, pahaenteistä. Äiti hääräilee joululaatikoiden parissa kasvoillaan hymy, kireä hymy. Isä hunnuttaa kinkkua hyväntuulisena, mutta hermostuneena. Isommat lapset koristelevat kuusta ja yrittävät pitää yllä leppoisaa jouluntunnelmaa, samalla vilkuillen varovasti vanhempiaan. 

Jokaiseen jouluun kuuluu kynttilöiden vienti läheisten haudoille. Haudoille, jotka nytkin ovat osa valtavaa kynttilämerta. Paluumatkalla autossa tunnelmaa voisi leikata veitsellä, isä kiroaa ruuhkassa matelijoita. Kotona isä häviää välillä jonnekin ja palaa takaisin lemuten joltakin jo tutulta, joltakin, joka kuuluu jokaiseen jouluun. Jouluntunnelma on jäänyt himon tallaamaksi, mikään muu ei tunnu miltään. Isän juttelu lisääntyy iltaa myöten, vitsit ja muistot lentelevät vuoroin pirtin kattoon. Äiti ja lapset ovat näennäisen iloisia, sisällä syvällä oleva voima kuitenkin valmiina pakenemaan pelon ja sielunsuojan maailmaan. Tuntien kuluessa isän jutut tulevat piikitteleviksi ja ilkeiksi. Isä nuokkuu, muuttuu aivan kuin toiseksi, on murheellisten laulujen maan perikuva. Muu perhe on varuillaan ja hätääntynyt. Äidin ääni säröilee, kun hän yrittää rauhoitella isompia lapsia. Perheen pienin on paennut jonnekin omaan maailmaansa. Hän vain istuu hiljaisten kyynelien valuessa pitkin poskia, tietäen, että äänekkäät ärsyttäisivät isää. Jouluruuan aikaan viina, vahvempi ihmistä, on tehnyt tehtävänsä ja isä sammunut sohvalle. Äiti ja lapset avaavat surullisina joulupakettejaan, jokainen hiljaa toivoen, että joulunpyhät olisivat pian ohi ja että isä ei herää ennen kuin selvittyään..."

Tulevaisuuden joulu

"Vanhuksen silmistä heijastuu tuli, tuli hautakynttilästä. Tie haudalle on ollut sohjoinen ja kulkeminen hankalaa. Vanhus on kuitenkin sinnikkäästi kävellyt perille asti, sytyttämään kynttilän puolisonsa haudalle aattoiltana. Matka kotiin ei ole kovin pitkä, mutta sitäkin raskaskulkuisempi. Sillä kotona ei ole mitään, ei odota kukaan, ei mikään. Lapset ovat lentäneet maailmalle aikoja sitten, viettävät joulunsa kuka missäkin, eivät kaipaa vanhuksen toistuvia juttuja, ankeutta. Lähettävät kyllä lahjoja, mutta jalkakylpykone ei korvaa halausta, kosketusta. 

Vanhus asuu vanhassa rintamamiestalossa, eläke riittää juuri ja juuri lämmityskuluihin. Ränni repsottaa, ovenlukko temppuilee ja ikkunoista vetää. Vanhus ei välitä, vaan heittää päälleen viltin, sytyttää tulen leivinuuniin ja kynttilään ja kaivaa esille vanhan valokuva-albumin. Vanhuksen silmistä heijastuu tuli, muistojen sytyttämä tuli. Yksinäisyys on väkivahvaa, mutta periksiantamattomuus ja unelmointi vahvempaa..."


Voisiko nykyisyyden joulunhenki parantaa vanhusten yksinäisyyden antamalla ihmisille ymmärryksen siitä, mikä on oikeasti tärkeää ja arvokasta? Auttaisiko nykyisyyden joulunhenki äitejä ja isejä oman tärkeytensä sijasta vaalimaan niitä herkkiä sieluja, jotka ovat tähän maailmaan saattaneet? Voisiko jokaisen joulu olla samanlainen? Lämmin, pehmeä, peloton, kiireetön, rakkauden ja yhdessäolemisen aito juhla?

Minäkin sytytän tänä vuonna kynttilän läheisten haudoille. Itken kyyneleen menneisyydelle ja tulevaisuudelle. Samalla toivon kaikille lapsille raitista joulua ja vanhuksille kosketusta sekä juttelua jalkakylpykoneiden sijaan. Päättäjille, ihmisille, toivon sydämen viisautta ja rohkeutta uskoa pehmeyteen kovuuden sijaan.



 

Itselleni toivon ymmärrystä joulun perimmäisestä tarkoituksesta. 

Kaikille muille toivotan lämmintä yhdessäolon juhlaa, unelmien täyttymystä sekä aitoa jouluntunnelmaa!


http://www.youtube.com/watch?v=ubeVUnGQOIk&feature=related

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Elämän juonikuvioita




Työ, opiskelu, rakentaminen, uusperhe, vanha perhe, stressivaivat, valon väheneminen, odottaminen... Työmatkailu aiheuttaa ajoittain jo itsessään työpahoinvointia, lähiopiskelupäivät kuormittavat omatuntoani ja työkavereiden selkärankaa ja kasaantuvat tentit sekä tehtävät omaani. Rakentaminen rassaa fyysisesti sekä henkisesti. Uusperhe tuo omat kuvionsa; aika- ja elämäntaulujen sovittaminen on taiteenlaji. "Vanhassa perheessä" asuminen omansa; haluan kovasti muuttaa pois, mutta samalla mietin, että miten vanhempani sitten pärjäävätkään! Stressivaivoina iki-ihanat migreeni, unettomuus ja ylianalysointi. Pimeys imee energiaa ja singauttelee tielle jäätä sekä metsäneläimiä. Ja kaiken kruununa Odottaminen, että kaikki projektit valmistuisivat ja vahvistuisivat, että ne kaukaisimmatkin unelmat toteutuisivat...

Elämän syksypuolta...
 Ääshh, aloitetaanpa uudestaan! Työmatkalla minulla on aikaa purkaa työpäivä, opiskelu motivoi ja innostaa. Rakentamisessa parasta on se, että saa itse suunnitella ja tehdä. Uusperhe ja vanha perhe kasvattavat yhteisöllisesti, toivottavasti laajentavat elämännäkemystä ja antavat kantavia eväitä elämänreppuun. Vanhaan perheeseen palaa muutettuamme rauha ja omanlaisensa rytmi. Kokiessani stressiä tunnen, olen ja elän. Pimeällä on ihana sytytellä kynttilöitä ja käpertyä viltin alle. Ja mitä se elämä olisi, jos kaiken saisi heti ja vaivatta?? Odottaminen kuuluu elämään oleellisena ilon tuplaajana. Työkaveriani sekä monia muita lainatakseni: "Murheiden määrä on aina vakio." Niin totta.


Sillä välin, kun viimeksi tänne ajatuksiani hahmottelin, on tapahtunut paljon. Olemme menneet naimisiin ja ostaneet tontin. Positiivisia ajatuksia on tarpeen tarkoituksella viljellä, muuten negatiivinen energia valtaa olemuksen. Mieheni tiivisti mielestäni positiivisuuden ytimekkäästi. Herätin hänet aamulla ja huoneessa tuoksui voimallisesti hänen eilisen lounaansa valkosipuli. Tokaisin huvittuneena hänen tuoksuvan kuin rytökärpän pesä (edesmenneen setäni lohkaisuja, rauha hänen sielulleen), johon mieheni vastasi: "Mutta tiedätkös, mikä sinä sitten olet. Sinä olet skunkin vaimo." <3
I did it!

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Elämäntyytyväisyyttä etsimässä

Kaikki on ihan hyvin, paremmin kuin hyvin. Minulta ei puutu mitään. Verrattuna köyhempiin ja huono-osaisempiin maihin, elän jopa luxuselämää. On koti, perhe ja työtä, ruumiin- ja hengenravintoakin. Elän ns. normielämää, jotain kuitenkin uupuu omasta mielestäni, kaippa muidenkin mielestä. Tunnen oloni välillä siipirikoksi, puolikkaaksi. Toisaalta joskus tuntuu, että uusperhe ei ole normielämää ja joskus se nykypäivänä taas jo onkin. Joskus, kun meidän uusperheeseemme kuuluvat lapset kutsuvat minua nimellä julkisella paikalla, tunnen huonommuutta tai jopa häpeää. Ajattelevatko kuulijat, että olen pahis, ydinperheen rikkoja? Tai miksei minulla ole omia lapsia? Osaavatko ihmiset olla luokittelematta? Kuka normit päättää?

Kävin lauantaina Kummipojan synttäreillä, joilla oli lämmin tunnelma ja talo täynnä lapsia. Ja vaikka minulla oli hyvä olla, jotain pientä suruakin liikahti. Sunnuntaina kävin mummullassani, joka on vuosia, vuosia sitten palanut. Tontilla ei ole enää mitään, vain kivijalka. Tätini järjestivät mummulan paikalla iloiseksi tarkoitetun muisteluhetken ja sielläkin minua itketti. Nostalgia valtasi mielen ja lietsoi ajatuksia suuntaan, johon on helppo upota.

Vika on omassa päässäni. Miksi en ole tyytyväinen tähän kaikkeen mitä minulla on, vaan pyrin täydellisempään? On niin vaikeata luopua unelmasta. Unelmasta luopuminen? Se on tuonut ainakin pyrkimystä ymmärtää muita, jotka heijastelevat omaa luopumistaan tai ehkäpä menetystäänkin heittelemällä pahoja sanoja tai tekoja. Suruakin. Vai kiinnipitäminen? Pitämällä kiinni jaksan eteenpäin. Olen tyytyväinen elämääni, koska onhan se rikas ja onnellinenkin, tunteet vain menevät ylä- ja alamäkeä. Sitähän se elämäntyytyväisyys kai juuri onkin; ylä- ja alamäkien hyväksymistä, ei täydellisyyttä. 

Siipirikko
 

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Kuoret?

Kun katsoo ihmisiä ruuhkassa, kaupassa, bussissa, kadulla, tiellä, ei voi tietää, että mihin ihminen on menossa, mistä on tulossa tai mitä on menossa mielessä ja sielussa. Onko jäämässä kantavia muistoja vai aukeavia arpia. Meillä kaikilla on kuoret, toisilla ehjemmät, toisilla rikkinäisemmät. Eivätkä kaikki edes halua päästä perille määränpäähänsä.


Nuori, siististi pukeutunut nainen, joka tavallisesti istuisi jossain bussin keskivaiheilla nopean poistumisen takaavalla paikalla, istuukin taimmaisella istuimella, aivan kuin uhmaisi jotain, jos ei muuta, niin omia turvallisia rutiinejansa. Onko hän menossa työhaastatteluun, töihin virastoon vai syöpähoitoon. Vanha mies, jonka päätä peittää musta baskeri ja käden jatkeena on puinen kävelykeppi, onko hän matkalla vaimonsa haudalle vai bingoamaan viimeiset eläke-eurot voittaakseen kahvipaketin.  Pariskunta, joka vaikuttaa kiireiseltä; mies nyökyttelee ja nainen puhuu. Puhuuko uusista olohuoneen verhoista vai naapurin kuuluvasta tavasta ajaa nurmikkonsa sunnuntaiaamuisin välttääkseen puhumisen oikeista asioista…
Tiedätkö Sinä? Tiedänkö minä? Mistä sen tietää, ei ihmisestä tiedä. Paitsi, jos katsoo oikein tarkkaan, silmistä voi ehkä nähdä vilahduksen totuudesta, aistia ilon tai surun, lähestymisen tai pakenemisen, hyvän tai pahan tuulahduksen. Miksi katsoisi tarkemmin?  Miksi haluaisi edes tietää määränpään tai mielessä pyörivän ajatusten ruuhkan? Vasta sitten, kun tapahtuu jotain pahaa tai ihmisestä paljastuu erilainen totuus, vasta sitten kun itse kokee jotain, jonka edes ei halua näkyä ulospäin, kokee myös ehkä sen, että ihminen ei ole sitä mikä näkyy ulospäin. Vaan on paljon enemmän, paljon onnellisempi, iloisempi, surullisempi, hätääntyneempi tai onnettomampi. Omat ehjät kuoret tai rumat arvet eivät anna oikeutta luokitella ihmisiä tai olla välittämättä muista ihmisistä tai heidän aikeistaan, ne antavat pikemminkin vastuun nähdä ihmistä pintaa syvemmälle. Ehkä ne antavat mahdollisuuden ojentaa käden avuksi jatkossa...

Kävin pitkästä aikaa kirkossa jumalanpalveluksessa, jossa kerrottiin sukulaisen lähetetyn viimeiselle matkalleen. Jumalanpalveluksessa sytytettiin myös kynttilä Norjan surullisten tapahtumien vuoksi. Itkin. Minkä takia itkin? Itkinkö sukulaisen, sukulaisen läheisten surun, norjalaisten vai omien arpieni ja murheitteni vuoksi? Itkin kaikkien näiden vuoksi. Näkikö joku kuorieni lävitse? Kukaan ei nähnyt norjalaisen nuoren miehen kuorien läpi, joka teki päätöksen päättää muiden ihmisten elämät. Otan osaa Norjan suruun.


Mistä päin tulee...



torstai 14. heinäkuuta 2011

Siivet ja juuret

En oikein tiedä, onko fiilis hyvä vai ei, siivetön, juureton, siivellinen vai juurellinen?? Saimme asunnon niin nopeasti myytyä, että hätäratkaisuna muutimme väliaikaisesti vanhemmilleni. Niin, tiedän, takaisin Kotiin!! Sinne, mistä olen lähtenyt parikymmentä vuotta sitten tuli hännän alla suureen maailmaan. Väestörekisterikeskuksenkin nettimuuttolomakkeeseen minun piti runoilla ja selitellä muuttoani monisanaisesti tilapäiseksi, ihan kuin joku toimihenkilö siitä välittäisi. Aivan mielettömän ihanaa, että vanhempani ottivat minut takaisin siipiensä suojaan. En vain tullut ihan yksin; mukanani tuli mies, 2 lasta ja miljoona muuttolaatikkoa sekä huonekalua! Onneksi on vanha pirtti ja navetta, johon tavarat mahtuivat. Ja Äidin ja Isän suuret siivet.

Juuret.
Lapset nauttivat maatilan suuresta pihasta, mies siitä, että omassa pihassa voi harjoitella ampumista ja minä maaseudun hiljaisuudesta sekä luonnon läheisyydestä. Ja tilaa on kaikille! Mieheni ja minä asumme vanhaa huonettani, niin paluu juurille! Ihaninta on kuitenkin se, että suoraan ovesta astuessa on luonto ihan nenän edessä. Mustikat saa poimintatuoreina, mattoja voi pestä pihassa omaan tahtiin, autoja menee vain muutama päivässä ja Tyyne-koiran kanssa voi lähteä iltalenkille pyjamassa!

Matonkuivausteline ála Yrri

Onhan tässä kuitenkin opettelemista, kaksi ja joskus kolmekin sukupolvea saman katon alla. Erilaiset rytmit ja tavat, mutta ehkä sopu sijaa antaa. Ja etsimämme tontti tai talo löytyy toivottavasti nopeasti, jotta voi taas levittää omat siipensä!

Isän ja Äidin pakettiauton kyydissä istun keskellä, enkä voi sille mitään, että tulee vähän vanhapiikafiilis. Voi kun olisi jokin kyltti auton katolla, mihin kirjoitella selvitykseksi vastaantuleville kotiseudulla, että miksi tässä istun: "Olen lomalla, mieheni on jo töissä, siskollani on toinen automme, siksi tässä istun ja ihan vaan väliaikaisesti!" Vanhat koulukaverit ja tutut ovat kuulleet juttua, että olen muuttanut takaisin kotiin ja kysyneet siitä kirkonkylän kaupassa Äidiltäni. Äiti on myöntänyt asian, mutta ei ole selvittänyt, että miksi! Ou nou, mitä ne nyt minusta ajattelevat! Maitojunalla takaisin tuli se Niämelän plikkakin!

Siivet.

No, juuret ja siivet. Ilman niitä minua ei olisi.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Taianomaista ja leppoisaa mittumaaria kaikille!

Ihanimmat ruusut

Vuosia sitten juhannus oli erilainen! Suunnitelmia kavereiden kanssa, mihin mennään, missä parhaat festarit tai mökkikekkerit, missä yövytään, mitä juodaan (ikinä en ole tarvinnut paljon mieleni isompaan iloitteluun, nykyään riittää pari siideriä), mitä puetaan päälle... Ne olivat ihania, oman aikansa parhaita aikoja, muistoihin painuvia. Nyt pääasiana on ruoka ja rauha. Suuntana mökki lasten kanssa, pääasiana yhdessäolo, sauna ja järvi. Tämän hetken parasta aikaa, aikanaan muistoihin painuvaa. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, jonka parhaiten tietää sydän, mieli ja kroppa.

Peikon osuvin sanoin; muistoihin painuvaa juhannusta!

Muumipeikon juhannusruno

Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

-Tove Jansson

Suomimaisemaa


Aurinkokin on luvannut vilahtaa...

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Kesä ja kiireettömyys!

Veden ääressä rauhoittuu.



Kesää kaikille aisteille...
Kesällä nautitaan lämmöstä ja ulkoelämästä, ollaan luonnon lumoissa. Parasta on myös kiireettömyys. Se, että heräämisen jälkeen voi rauhassa nauttia aamupalan ja sitten lähteä sinne, minne nenä näyttää tai jäädä juuri siihen, mihin haluaa. Eikä tarvitse edes lähteä kauas, läheltä löytyy kaikkea kaunista, joskus eksoottistakin. Voi hypätä autoon ja löytää matkalta kaikenlaista mielenkiintoista. Tai pakata eväät ja hyvän kirjan reppuun, patikoida kansallispuistoon, rauhaisan ja jykevän ikitammen alle. Auringonlasku laiturin nokassa veden liplattaessa, sitäkin on mukava muistella pakkasen taas paukkuessa nurkissa. Yhdessäolo, luonnonhelma, vanhat hytittömät traktorit, mansikkamaito -kesä on aito. Ihanaa, kiireetöntä kesää kaikille!
Max nauttii kesästä

Metsämansikkasatoa odotellen...

Joskus voi vain hypätä autoon ja katsella kaunista Suomi-maisemaa...

I <3 hytittömät vanhat traktorit!

Kotiinkin voi jäädä...





Kuitenkin tarkkana kuin kasvavat porkkanat!

Kävellen tai pyöräillen säästää luontoa, ei aina tarvitse lähteä kauas...