Valinnan vaikeus vai helppous

Sinun presidenttisi?

Kahdentoista Tarja –vuoden jälkeen on ollut jälleen aika valita uusi Suomen tasavallan presidentti. Mielestäni Tarja Halonen on ollut Suomen kansaa lähellä oleva presidentti, kokoaan suurempi. Hänen saappaitansa ei kovin helpolla täytetä. Haastavan tehtävän edessä ovat olleet siis sekä ehdokkaat että äänestäjät. Kuka ehdokas valita ja millä perusteella? Nopea gallup Facebookissa ehdokkaan valinnan perusteista nosti kiihkeitäkin tunteita. Suurin osa oli henkilövaalin kannalla, osa taas oli sitä mieltä, että puoluetaustaa ei voi karistaa kerran sen valittuaan. Arvot seuraavat tulevaa presidenttiä, olivat ne sitten omia tai puolueen, arjessa sekä juhlassa.

Presidentin valta-oikeudet ovat kaventuneet vuosien varrella. Pikakysely lähipiirissä osoitti, että presidentin tehtäväksi tiedetään parhaiten itsenäisyyspäivän juhlien järjestäminen sekä edustaminen ulkomailla. Mitä se presidentti muuta tekeekään? Presidentin tehtävät ja toimivalta ovat määritelty perustuslaissa. Suomen tasavallan presidentti käyttää hallitusvaltaa yhdessä valtioneuvoston kanssa, voi määrätä ennenaikaiset eduskuntavaalit, nimittää tehtäviinsä ja vapauttaa tehtävistään valtioneuvoston jäsenet, johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, vahvistaa eduskunnan hyväksymät lait, voi antaa asetuksia, nimittää tasavallan korkeita virkamiehiä, on Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö sekä voi armahtaa rangaistuksesta tai seuraamuksesta. Muita tehtäviä ovat arvonimien ja kunniamerkkien myöntäminen ja Ahvenanmaan maaherran nimittäminen. Tasavallan presidentin valtuuksista poikkeusoloissa säädetään valmiuslaissa ja puolustustilalaissa. Paljon tehtäviä, mutta niitä ei kuitenkaan tarvitse hoitaa yksin, lähes kaikessa on mukana valtioneuvosto sekä eduskunta.

Kahdeksan ehdokasta, joista kuusi oli miestä, joista kolme Paavoa ja kaksi naista. Mielenkiintoinen sekä mukiinmenevä paletti, jossa kaikki elämänväritkin ovat edustettuina. Ehdokkaiden kampanjasivuilla oli paljon korkealentoisia ajatuksia, visioita ja toiveita hyvän maan isänä tai äitinä olemisesta. Yhteistä kaikille ehdokkaille karkeasti sanottuna oli kuitenkin isänmaa, jota jokainen ehdokas lähtisi rakentamaan hyvinvoinnin, tulevaisuusajattelun, kestävän kehityksen, EU -uudistusten sekä kansainvälisyyden teesien kautta, unohtamatta vapautta ja tasa-arvoa. Toivottavasti nämä hienot isänmaan rakennuspalikat pysyvät käsissä vielä valituksi tulemisen jälkeenkin, eivätkä murene ikeen, maineen ja kunnian alla. Toivottavasti tuleva presidentti uskaltaa olla askeleen edellä ja vastata myös ei niin mediakultaisiin –aiheisiin.

Millainen sitten on minun presidenttini? Vaikea vastata niin, etteivätkö omat arvot, ilon ja surun kokemukset sekä tulevaisuuden toiveet vaikuttaisi. Ensisijaisesti kuitenkin toivoisin, että minun presidenttini muistaisi heitä, jotka rakensivat Suomen ja meitä, jotka ovat Suomella töissä ja muistaisi myöskin heitä, jotka tulevaisuudessa rakentavat Suomea ja heitä, joista meidän täytyy pitää huolta ikään, sukupuoleen, terveydentilaan tai taustaan katsomatta.

Presidentinlinnan valtiosalissa olevassa Lex-patsaassa on ylväästi kuvattu Suomi-neito, jonka turvana ovat Suomen leijona, miekka ja perustuslain kilpi. Tämän ajankuvan säikäyttämänä toivon, että tuleva presidentti osaltaan pitää huolen siitä, että Leijona-pullot eivät peitä Suomi-neitoa, puukot pysyvät tupeissaan ja kansalaisten kilvet ovat kunnossa.

Pöö! Älä kuitenkaan säikähdä, kyllä tuleva presidentti tehtävänsä hoitaa, on hän sitten kuka tahansa. Hän hoitaa tehtävänsä omien sekä puolueensa arvojen, siis myös Sinun ja minun valitsemien arvojen perusteella ja avulla. Näin ajatellen, ihan hyvin hoitaakin.

Home is where our story begins

 
On kuin olisin tullut kotiin. Uusi kunta tuntuu enemmän kodilta kuin pitkään aikaan, vaikka on jälleen vain väliaikainen etappi talon valmistumisen ajan. Olen muuttanut 16 kertaa, osa muutoista on tietenkin tapahtunut saman kaupungin sisällä useampaan kertaan. Siltikin voisi sanoa, että olen pakkaamisen ja muuttamisen puoliammattilainen. Seikkailuni olen aloittanut Pohjois-Satakunnasta ja päätynyt Uudenmaan, Pohjanmaan, Hämeen ja uudestaan Pohjois-Satakunnan kautta uudestaan Hämeeseen. Nyt tuntuu, että täällä voin taas hengittää ja olla keskellä kaikkea merkityksellistä sekä maantieteellisesti että henkisesti.

Timantteja uudesta kunnasta.

Ehkä osittain tuntuu kuin olisin tullut kotiin myös sen vuoksi, että uuden vuoden myötä puhaltavat myös jokavuotiset uudet henkiset tuulet. Olen päättänyt paljon, mutten luvannut yhtään. Olen päättänyt toteuttaa unelmiani ja kasvaa paremmaksi ihmiseksi. Kuulostaa kliseiseltä, silti jos jokainen itse arvottaa sekä toteuttaa paremman ihmisen omien sielunsäveltensä mukaisesti, voi kulunut filosofia viedä eteenpäinkin. Ehkä osuutta on myös herkistävällä joulunajalla, läheisten kipuiluilla tai Tapaninpäivän myrskyllä, joka jälleen näytti ihmisen pienuuden luonnonvoimien edessä. Vai olenko vain tullut vanhaksi? Kuuluuko paremmaksi ihmiseksi kasvamisen toive tähän ikään? Ehkä molempia, uusi vuosi sen näyttää...

Enkelit ja possut sulassa sovussa...

Tapanin voimia

Koti on siellä, missä tarinamme alkaa. Minun tarinani on alkanut jo aikoja sitten, siellä mistä olen saanut juuret ja siivenalut. Koen kuitenkin, että juuri tästä kohdasta alkaa uusi seikkailu, tarina, joka vie lopulta perille sinne, mistä ei enää tarvitse muuttaa minnekään. Kasvaa täytyy kyllä. Edessä on siis vielä yksi muutto omaan kotiin, se missä unelmieni lasiveranta toivottaa asukkaat, vieraat, haaveet sekä haasteetkin lämpimästi tervetulleiksi. Kotiin.

Onnellista uutta vuotta kaikille, myös niille, jotka jo ovat parhaita ihmisiä!

Purjeet ylös, seikkailu alkaa!

Onko jokaisen joulu samanlainen?

Menneisyyden joulu

"Aattoaamu valkenee hiljalleen, mutta kirkkaana, harvinaista. On ihan hiljaista. Kaikki on vielä hyvin, vaikka ilmassa väreileekin jotain kireää, pahaenteistä. Äiti hääräilee joululaatikoiden parissa kasvoillaan hymy, kireä hymy. Isä hunnuttaa kinkkua hyväntuulisena, mutta hermostuneena. Isommat lapset koristelevat kuusta ja yrittävät pitää yllä leppoisaa jouluntunnelmaa, samalla vilkuillen varovasti vanhempiaan. 

Jokaiseen jouluun kuuluu kynttilöiden vienti läheisten haudoille. Haudoille, jotka nytkin ovat osa valtavaa kynttilämerta. Paluumatkalla autossa tunnelmaa voisi leikata veitsellä, isä kiroaa ruuhkassa matelijoita. Kotona isä häviää välillä jonnekin ja palaa takaisin lemuten joltakin jo tutulta, joltakin, joka kuuluu jokaiseen jouluun. Jouluntunnelma on jäänyt himon tallaamaksi, mikään muu ei tunnu miltään. Isän juttelu lisääntyy iltaa myöten, vitsit ja muistot lentelevät vuoroin pirtin kattoon. Äiti ja lapset ovat näennäisen iloisia, sisällä syvällä oleva voima kuitenkin valmiina pakenemaan pelon ja sielunsuojan maailmaan. Tuntien kuluessa isän jutut tulevat piikitteleviksi ja ilkeiksi. Isä nuokkuu, muuttuu aivan kuin toiseksi, on murheellisten laulujen maan perikuva. Muu perhe on varuillaan ja hätääntynyt. Äidin ääni säröilee, kun hän yrittää rauhoitella isompia lapsia. Perheen pienin on paennut jonnekin omaan maailmaansa. Hän vain istuu hiljaisten kyynelien valuessa pitkin poskia, tietäen, että äänekkäät ärsyttäisivät isää. Jouluruuan aikaan viina, vahvempi ihmistä, on tehnyt tehtävänsä ja isä sammunut sohvalle. Äiti ja lapset avaavat surullisina joulupakettejaan, jokainen hiljaa toivoen, että joulunpyhät olisivat pian ohi ja että isä ei herää ennen kuin selvittyään..."

Tulevaisuuden joulu

"Vanhuksen silmistä heijastuu tuli, tuli hautakynttilästä. Tie haudalle on ollut sohjoinen ja kulkeminen hankalaa. Vanhus on kuitenkin sinnikkäästi kävellyt perille asti, sytyttämään kynttilän puolisonsa haudalle aattoiltana. Matka kotiin ei ole kovin pitkä, mutta sitäkin raskaskulkuisempi. Sillä kotona ei ole mitään, ei odota kukaan, ei mikään. Lapset ovat lentäneet maailmalle aikoja sitten, viettävät joulunsa kuka missäkin, eivät kaipaa vanhuksen toistuvia juttuja, ankeutta. Lähettävät kyllä lahjoja, mutta jalkakylpykone ei korvaa halausta, kosketusta. 

Vanhus asuu vanhassa rintamamiestalossa, eläke riittää juuri ja juuri lämmityskuluihin. Ränni repsottaa, ovenlukko temppuilee ja ikkunoista vetää. Vanhus ei välitä, vaan heittää päälleen viltin, sytyttää tulen leivinuuniin ja kynttilään ja kaivaa esille vanhan valokuva-albumin. Vanhuksen silmistä heijastuu tuli, muistojen sytyttämä tuli. Yksinäisyys on väkivahvaa, mutta periksiantamattomuus ja unelmointi vahvempaa..."

Voisiko nykyisyyden joulunhenki parantaa vanhusten yksinäisyyden antamalla ihmisille ymmärryksen siitä, mikä on oikeasti tärkeää ja arvokasta? Auttaisiko nykyisyyden joulunhenki äitejä ja isejä oman tärkeytensä sijasta vaalimaan niitä herkkiä sieluja, jotka ovat tähän maailmaan saattaneet? Voisiko jokaisen joulu olla samanlainen? Lämmin, pehmeä, peloton, kiireetön, rakkauden ja yhdessäolemisen aito juhla?

Minäkin sytytän tänä vuonna kynttilän läheisten haudoille. Itken kyyneleen menneisyydelle ja tulevaisuudelle. Samalla toivon kaikille lapsille raitista joulua ja vanhuksille kosketusta sekä juttelua jalkakylpykoneiden sijaan. Päättäjille, ihmisille, toivon sydämen viisautta ja rohkeutta uskoa pehmeyteen kovuuden sijaan.

 

Itselleni toivon ymmärrystä joulun perimmäisestä tarkoituksesta. 

Kaikille muille toivotan lämmintä yhdessäolon juhlaa, unelmien täyttymystä sekä aitoa jouluntunnelmaa!

http://www.youtube.com/watch?v=ubeVUnGQOIk&feature=related

Elämän juonikuvioita

Työ, opiskelu, rakentaminen, uusperhe, vanha perhe, stressivaivat, valon väheneminen, odottaminen... Työmatkailu aiheuttaa ajoittain jo itsessään työpahoinvointia, lähiopiskelupäivät kuormittavat omatuntoani ja työkavereiden selkärankaa ja kasaantuvat tentit sekä tehtävät omaani. Rakentaminen rassaa fyysisesti sekä henkisesti. Uusperhe tuo omat kuvionsa; aika- ja elämäntaulujen sovittaminen on taiteenlaji. "Vanhassa perheessä" asuminen omansa; haluan kovasti muuttaa pois, mutta samalla mietin, että miten vanhempani sitten pärjäävätkään! Stressivaivoina iki-ihanat migreeni, unettomuus ja ylianalysointi. Pimeys imee energiaa ja singauttelee tielle jäätä sekä metsäneläimiä. Ja kaiken kruununa Odottaminen, että kaikki projektit valmistuisivat ja vahvistuisivat, että ne kaukaisimmatkin unelmat toteutuisivat...

Elämän syksypuolta...

 Ääshh, aloitetaanpa uudestaan! Työmatkalla minulla on aikaa purkaa työpäivä, opiskelu motivoi ja innostaa. Rakentamisessa parasta on se, että saa itse suunnitella ja tehdä. Uusperhe ja vanha perhe kasvattavat yhteisöllisesti, toivottavasti laajentavat elämännäkemystä ja antavat kantavia eväitä elämänreppuun. Vanhaan perheeseen palaa muutettuamme rauha ja omanlaisensa rytmi. Kokiessani stressiä tunnen, olen ja elän. Pimeällä on ihana sytytellä kynttilöitä ja käpertyä viltin alle. Ja mitä se elämä olisi, jos kaiken saisi heti ja vaivatta?? Odottaminen kuuluu elämään oleellisena ilon tuplaajana. Työkaveriani sekä monia muita lainatakseni: "Murheiden määrä on aina vakio." Niin totta.


Sillä välin, kun viimeksi tänne ajatuksiani hahmottelin, on tapahtunut paljon. Olemme menneet naimisiin ja ostaneet tontin. Positiivisia ajatuksia on tarpeen tarkoituksella viljellä, muuten negatiivinen energia valtaa olemuksen. Mieheni tiivisti mielestäni positiivisuuden ytimekkäästi. Herätin hänet aamulla ja huoneessa tuoksui voimallisesti hänen eilisen lounaansa valkosipuli. Tokaisin huvittuneena hänen tuoksuvan kuin rytökärpän pesä (edesmenneen setäni lohkaisuja, rauha hänen sielulleen), johon mieheni vastasi: "Mutta tiedätkös, mikä sinä sitten olet. Sinä olet skunkin vaimo." <3

I did it!

Elämäntyytyväisyyttä etsimässä

Kaikki on ihan hyvin, paremmin kuin hyvin. Minulta ei puutu mitään. Verrattuna köyhempiin ja huono-osaisempiin maihin, elän jopa luxuselämää. On koti, perhe ja työtä, ruumiin- ja hengenravintoakin. Elän ns. normielämää, jotain kuitenkin uupuu omasta mielestäni, kaippa muidenkin mielestä. Tunnen oloni välillä siipirikoksi, puolikkaaksi. Toisaalta joskus tuntuu, että uusperhe ei ole normielämää ja joskus se nykypäivänä taas jo onkin. Joskus, kun meidän uusperheeseemme kuuluvat lapset kutsuvat minua nimellä julkisella paikalla, tunnen huonommuutta tai jopa häpeää. Ajattelevatko kuulijat, että olen pahis, ydinperheen rikkoja? Tai miksei minulla ole omia lapsia? Osaavatko ihmiset olla luokittelematta? Kuka normit päättää?

Kävin lauantaina Kummipojan synttäreillä, joilla oli lämmin tunnelma ja talo täynnä lapsia. Ja vaikka minulla oli hyvä olla, jotain pientä suruakin liikahti. Sunnuntaina kävin mummullassani, joka on vuosia, vuosia sitten palanut. Tontilla ei ole enää mitään, vain kivijalka. Tätini järjestivät mummulan paikalla iloiseksi tarkoitetun muisteluhetken ja sielläkin minua itketti. Nostalgia valtasi mielen ja lietsoi ajatuksia suuntaan, johon on helppo upota.

Vika on omassa päässäni. Miksi en ole tyytyväinen tähän kaikkeen mitä minulla on, vaan pyrin täydellisempään? On niin vaikeata luopua unelmasta. Unelmasta luopuminen? Se on tuonut ainakin pyrkimystä ymmärtää muita, jotka heijastelevat omaa luopumistaan tai ehkäpä menetystäänkin heittelemällä pahoja sanoja tai tekoja. Suruakin. Vai kiinnipitäminen? Pitämällä kiinni jaksan eteenpäin. Olen tyytyväinen elämääni, koska onhan se rikas ja onnellinenkin, tunteet vain menevät ylä- ja alamäkeä. Sitähän se elämäntyytyväisyys kai juuri onkin; ylä- ja alamäkien hyväksymistä, ei täydellisyyttä. 

Siipirikko

 

Kuoret?

Kun katsoo ihmisiä ruuhkassa, kaupassa, bussissa, kadulla, tiellä, ei voi tietää, että mihin ihminen on menossa, mistä on tulossa tai mitä on menossa mielessä ja sielussa. Onko jäämässä kantavia muistoja vai aukeavia arpia. Meillä kaikilla on kuoret, toisilla ehjemmät, toisilla rikkinäisemmät. Eivätkä kaikki edes halua päästä perille määränpäähänsä.

Nuori, siististi pukeutunut nainen, joka tavallisesti istuisi jossain bussin keskivaiheilla nopean poistumisen takaavalla paikalla, istuukin taimmaisella istuimella, aivan kuin uhmaisi jotain, jos ei muuta, niin omia turvallisia rutiinejansa. Onko hän menossa työhaastatteluun, töihin virastoon vai syöpähoitoon. Vanha mies, jonka päätä peittää musta baskeri ja käden jatkeena on puinen kävelykeppi, onko hän matkalla vaimonsa haudalle vai bingoamaan viimeiset eläke-eurot voittaakseen kahvipaketin.  Pariskunta, joka vaikuttaa kiireiseltä; mies nyökyttelee ja nainen puhuu. Puhuuko uusista olohuoneen verhoista vai naapurin kuuluvasta tavasta ajaa nurmikkonsa sunnuntaiaamuisin välttääkseen puhumisen oikeista asioista…

Tiedätkö Sinä? Tiedänkö minä? Mistä sen tietää, ei ihmisestä tiedä. Paitsi, jos katsoo oikein tarkkaan, silmistä voi ehkä nähdä vilahduksen totuudesta, aistia ilon tai surun, lähestymisen tai pakenemisen, hyvän tai pahan tuulahduksen. Miksi katsoisi tarkemmin?  Miksi haluaisi edes tietää määränpään tai mielessä pyörivän ajatusten ruuhkan? Vasta sitten, kun tapahtuu jotain pahaa tai ihmisestä paljastuu erilainen totuus, vasta sitten kun itse kokee jotain, jonka edes ei halua näkyä ulospäin, kokee myös ehkä sen, että ihminen ei ole sitä mikä näkyy ulospäin. Vaan on paljon enemmän, paljon onnellisempi, iloisempi, surullisempi, hätääntyneempi tai onnettomampi. Omat ehjät kuoret tai rumat arvet eivät anna oikeutta luokitella ihmisiä tai olla välittämättä muista ihmisistä tai heidän aikeistaan, ne antavat pikemminkin vastuun nähdä ihmistä pintaa syvemmälle. Ehkä ne antavat mahdollisuuden ojentaa käden avuksi jatkossa...

Kävin pitkästä aikaa kirkossa jumalanpalveluksessa, jossa kerrottiin sukulaisen lähetetyn viimeiselle matkalleen. Jumalanpalveluksessa sytytettiin myös kynttilä Norjan surullisten tapahtumien vuoksi. Itkin. Minkä takia itkin? Itkinkö sukulaisen, sukulaisen läheisten surun, norjalaisten vai omien arpieni ja murheitteni vuoksi? Itkin kaikkien näiden vuoksi. Näkikö joku kuorieni lävitse? Kukaan ei nähnyt norjalaisen nuoren miehen kuorien läpi, joka teki päätöksen päättää muiden ihmisten elämät. Otan osaa Norjan suruun.

Mistä päin tulee...

Siivet ja juuret

En oikein tiedä, onko fiilis hyvä vai ei, siivetön, juureton, siivellinen vai juurellinen?? Saimme asunnon niin nopeasti myytyä, että hätäratkaisuna muutimme väliaikaisesti vanhemmilleni. Niin, tiedän, takaisin Kotiin!! Sinne, mistä olen lähtenyt parikymmentä vuotta sitten tuli hännän alla suureen maailmaan. Väestörekisterikeskuksenkin nettimuuttolomakkeeseen minun piti runoilla ja selitellä muuttoani monisanaisesti tilapäiseksi, ihan kuin joku toimihenkilö siitä välittäisi. Aivan mielettömän ihanaa, että vanhempani ottivat minut takaisin siipiensä suojaan. En vain tullut ihan yksin; mukanani tuli mies, 2 lasta ja miljoona muuttolaatikkoa sekä huonekalua! Onneksi on vanha pirtti ja navetta, johon tavarat mahtuivat. Ja Äidin ja Isän suuret siivet.

Juuret.

Lapset nauttivat maatilan suuresta pihasta, mies siitä, että omassa pihassa voi harjoitella ampumista ja minä maaseudun hiljaisuudesta sekä luonnon läheisyydestä. Ja tilaa on kaikille! Mieheni ja minä asumme vanhaa huonettani, niin paluu juurille! Ihaninta on kuitenkin se, että suoraan ovesta astuessa on luonto ihan nenän edessä. Mustikat saa poimintatuoreina, mattoja voi pestä pihassa omaan tahtiin, autoja menee vain muutama päivässä ja Tyyne-koiran kanssa voi lähteä iltalenkille pyjamassa!

Matonkuivausteline ála Yrri

Onhan tässä kuitenkin opettelemista, kaksi ja joskus kolmekin sukupolvea saman katon alla. Erilaiset rytmit ja tavat, mutta ehkä sopu sijaa antaa. Ja etsimämme tontti tai talo löytyy toivottavasti nopeasti, jotta voi taas levittää omat siipensä!

Isän ja Äidin pakettiauton kyydissä istun keskellä, enkä voi sille mitään, että tulee vähän vanhapiikafiilis. Voi kun olisi jokin kyltti auton katolla, mihin kirjoitella selvitykseksi vastaantuleville kotiseudulla, että miksi tässä istun: "Olen lomalla, mieheni on jo töissä, siskollani on toinen automme, siksi tässä istun ja ihan vaan väliaikaisesti!" Vanhat koulukaverit ja tutut ovat kuulleet juttua, että olen muuttanut takaisin kotiin ja kysyneet siitä kirkonkylän kaupassa Äidiltäni. Äiti on myöntänyt asian, mutta ei ole selvittänyt, että miksi! Ou nou, mitä ne nyt minusta ajattelevat! Maitojunalla takaisin tuli se Niämelän plikkakin!

Siivet.

No, juuret ja siivet. Ilman niitä minua ei olisi.